Panu Rajala: Virvatuli – Eino Leinon elämä

—

Kritiikki julkaistu Demokraatissa keväällä 2017.

—

Runoilijan kahdet kasvot

Panu Rajala:

Virvatuli – Eino Leinon elämä

WSOY 2017, s. 596

Suomen täyttäessä 100 vuotta on hyvä tilaisuus muistella kansallisrunoilijaamme Eino Leinoa (1878–1926). Hän oli tuottelias kirjailija, joka väsyi muun muassa alkoholismin ja liian suuren työmäärän takia. Leino julkaisi romaaneja, näytelmiä, esseitä, pakinoita ja suomennoksia, mutta hänen parhaat kirjansa löytyvät lukuisten runokokoelmien joukosta.

Leinon elämää ja tuotantoa Virvatulessa käsittelevä Panu Rajala (s. 1945) ei pelkää laajoja ja vaikeita aiheita. Hän on käsitellyt aiemmin esimerkiksi F.E. Sillanpäätä, Olavi Paavolaista ja Mika Waltaria. Hänen eräänä pääteoksenaan voidaan pitää vuonna 2008 ilmestynyttä elämäkertaa Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset, jonka kaltainen Virvatuli on.

Leinon ura lähti käyntiin vauhdilla. Lapista Helsinkiin muuttanut nuori mies ”debytoi runoilijana jo 1896, kahdeksantoistavuotiaana, kahdella kokoelmalla, Maaliskuun lauluja ja Tarina suuresta tammesta. Maailma oli auki hänen edessään.” (s. 45)

Isoveli Kasimir auttoi Leinoa tutustumaan pääkaupungin rientoihin ja pääsemään piireihin. Veljekset olivat samanlaisia: monipuolisia, kunnianhimoisia, epäkäytännöllisiä ja taloudellisesti toistaitoisia miehiä, joilla oli suuria suunnitelmia. Heistä kuitenkin vain nuorempi pääsi todella esiin. Niin ikään lupaava Kasimir käynnisti lukuisia epäonnistuneita hankkeita ja paloi loppuun.

Levoton mies, levoton maa

Eino Leino omasi valtavan työmoraalin, eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Hän julkaisi useita kirjoja vuodessa. Niihin lukeutuu klassikkoja ja epäonnistumisia. Varhaistuotannon ja koko uran merkkipaalu on runokokoelma Helkavirsiä (1903), jossa Leino yhdistää saumattomasti Kalevalan, kristinuskon ja antiikin maailmat. Teos syntyi yllättäen: ”Leino kirjoitti ilmeisen sanainspiraation vallassa jotakin, mikä kumpusi syvältä pohjolan pojan mielestä spontaanisti. Ei ollut lähteitä käsillä, ei mitään etukäteissuunnitelmaa.” (s. 91)

Helkavirsiä jakoi ilmestyessään mielipiteitä ja se nostettiin klassikoksi vasta myöhemmin. Jotkut kriitikot suhtautuivat Leinoon ylipäätään penseästi, minkä kirjailija pisti kateuden ja vihan piikkiin. Panu Rajala korjaa kuitenkin Virvatulessa yleisen harhakäsityksen, jonka mukaan Leinoa vähäteltiin järjestelmällisesti hänen elinaikanaan. Todellisuudessa hän oli sekä kansan että virallisten piirien suosikki jo nuorena.

Kirja-arvostelijat ja kollegat ihmettelivät lähinnä hänen liian kovaa vauhtiaan, mikä jätti monet hänen teoksensa viimeistelemättömiksi. Leino pakeni paineita ryyppäämiseen ja sekaviin naissuhteisiin. Hän keräsi ystäviä ja rakastettuja magneettisella persoonallisuudellaan: ”Kuten on ennenkin huomattu, Leino oli läheisriippuvainen ja rakkausfriikki. Halutessaan hän sai tahtonsa läpi.” (s. 116)

Suomen kansallisrunoilija kärsi häneen kohdistetuista odotuksista. Hän antautui houkutuksille, eikä aina ottanut vastuuta teoistaan. Yksityiselämän sotkut hän nivoi itsenäistyvän ja levottoman kotimaansa vaikeuksiin: ”Leino aavisti kohtalonsa, aikaisen vanhuuden, nuorena kuolemisen, mutta liitti sen koko kansan ominaisuudeksi. Näin oma osa oli helpompi kantaa.” (s. 121)

Luova tahto

Eino Leino loisti runoissa ja pakinoissa, mutta pärjäsi huonommin näytelmissä ja proosassa. Hänen kirjallinen perintönsä on tunnustetuksi klassikoksi ristiriitainen. Panu Rajalan kirjan nimi Virvatuli viittaa Leinon häilyvyyteen ja leimahteluun. Elämäkerturin oli vaikea saada hänestä otetta. Yritys on kuitenkin hyvä, vaikka aivan Unio mystican veroinen Virvatuli ei ole.

Virvatuli on siitä virkistävä, että Leinon huonoja puolia ei lakaista siinä maton alle. Rajala kritisoi etenkin Leinon kyvyttömyyttä ihmissuhteissa. Hän teki naisilleen ja vihamiehilleen pahaa: ”Vaikka Leinolla oli tunnetusti laaja ja antelias sydän ja hän halusi aika ajoin syleillä koko maailmaa, hänessä piili myös arvaamattoman häijyä haavoittamisen halua.” (s. 269)

Rajala kirjoittaa avartavasti myös Leinosta ja politiikasta. Hän seurasi sitä aktiivisesti ja halusi vaikuttaa siihen, mutta ei ollut tarpeeksi käytännönläheinen ollakseen osaava poliitikko. Hän jäi tarkkailijaksi ja tuuliviiriksi. Leino ajoi innoissaan Suomen itsenäistymishanketta, mutta järkyttyi sisällissodan katastrofista.

Vuoden 1918 sisällissota käytiin, kun Leino alkoi jo olla fyysisesti ja henkisesti lopussa. Hänen reaktionsa väkivaltaisuuksiin ei ollut kovin järkevä. Hän hehkutti estoitta valkoisia ja pystyi vasta vuosien päästä näkemään asiat tasapuolisemmin.

Mistä sitten johtui Leinoa ajanut ja vaivannut kiire? Leinolla oli valtava luova tahto. Rajala kiteyttää hänen motivaationsa muutamaan lauseeseen, joiden selväjärkisyys ja täsmällisyys on tyypillistä Virvatulelle: ”Leino sanoi halunneensa elää vapaana ammattikirjailijana, hänen täytyi elää kynästään. Aina hänellä oli sellainen tunne, että hänelle oli annettu liian vähän aikaa.” (s. 520)

Esa Mäkijärvi