Parasta katseluaikaa -kirjasta

Syyskuun alussa ilmestyi Parasta katseluaikaa, Jani Saxellin toimittama esseekokoelma 2000-luvun eräistä kiinnostavista televisiosarjoista. Olen yksi sen kirjoittajista ja analysoin tekstissäni Breaking Badiä ja Better Call Saulia, Netflixin lippulaivoja. Ne ovat merkkipaaluja kerronnallisesti ja visuaalisesti, minkä takia niitä päätyy helposti ahmimaan, nyanssit ähkyssä joskus unohtaen.

Parasta katseluaikaa -kirjoituksista huomaa, miten paljon televisio-ohjelmat ovat kehittyneet viime aikoina. Mikä tahansa soopa ei enää kelpaa ja suoratoistopalvelut ovat vaikuttaneet myönteisesti laatuun. Televisiota ei enää pidetä täysin vieraannuttavana keksintönä ja pelkän aivottoman viihteen tyyssijana, kuten Saxell huomauttaa esipuheessaan. Ja mikä parasta, rönsyjä ei enää tarvitse leikata pois sarjojen ekonomian säilyttämisen nimissä. Saxell väittää jopa, että Breaking Badissä ja sen kaltaisissa tarinoissa on palattu “1800-luvun suurten romaanien, Fjodor Dostojevskin, Leo Tolstoin, Charles Dickensin ja Honoré de Balzacin eeppisyyteen ja megalomaniaan.” (s. 21)

Toisinajattelija-toimittaja liioittelee, mutta tekee vaahtoamisensa lomassa täsmällisiä kiteytyksiä: ”Yksittäisten antisankarien ja heidän mielensisäisyyksiensä kuvauksesta ollaan siirrytty hulluksi tulleiden aikojen kuviin.” (s. 37) The Plot Against America, The Man in the High Castle ja The Watchmen ovat vain muutamia hiljattaisia ohjelmia, joissa esiteltiin Yhdysvaltojen hulluutta ennen kuin se saavutti hysteerisimmän vaiheensa vaalivuonna 2020.

Määrittelen esseessäni ”Keskiluokka kriisissä” Breaking Badin satiiriksi ja Better Call Saulin tragediaksi. Kun tappavasta syövästään kuullut lukion kemianopettaja Walter White (Bryan Cranston) ja hänen entinen oppilaansa Jesse Pinkman (Aaron Paul) alkavat tehtailla ja myydä metamfetamiinia, sillä on väkivaltaisimmillaankin melko koomiset seuraukset. Mutta kun helppoheikkiasianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk) tasapainottelee rikollisen huijaamisen ja aidon hyväsydämisyyden välillä, hänen poukkoiluaan on lopulta ahdistava seurata.

Sekä Breaking Bad että Better Call Saul kritisoivat amerikkalaista kulttuuria, jossa vain vahvimmat ja sosiaalisesti kyvykkäimmät pärjäävät, mutta eri näkökulmista. Whiten ja Goodmanin, hyvin kirjoitetuista muista hahmoista puhumattakaan, ”kohtalot ovat todella yhdysvaltalaisia, sillä kaikista kehittyneistä maista kuilu rikkaiden ja muiden välillä on siellä syvin. Se synnyttää Whiten ja Goodmanin kaltaisia epätoivoisia tyyppejä.” (s. 123)

Täytejaksoja Breaking Badissä ja Better Call Saulissa on melko vähän, mikä todistaa sekin niiden korkealle nostetusta rimasta. Katsottavaa nimittäin riittää. Huippulaadukasta huumettaan myyvä narsistinen White osoittautuu Breaking Badissä pahuuden ruumiillistumaksi, vaikka väittääkin yrittävänsä vain huolehtia perheestään, ja vetää muut henkilöt, myös häntä auttavan Goodmanin, perässään syöveriin.

Rikos on valinta, mutta syyttävä sormi osoittaa myös järjestelmän puutteita. Tilanne esitetään selkeämmin Better Call Saulissa, jonka nimihahmo “on koko yhteiskunnan eikä pelkästään pienen lähipiirinsä armoilla. Koska koko järjestelmä on mätä, tai ainakin todella kyseenalainen, se sysii Goodmanin kaltaisia epäilijöitä kohti pahantekoa. Osa väestä toteuttaa ikävimpiä impulssejaan, koska heille annetaan siihen mahdollisuus.” (s. 130)

Hiljattain julkaistiin itse asiassa peräti kolme televisiosarjakirjaa: Television lapset (Siltala), 13 Katseluasentoa (Kosmos) ja Parasta katseluaikaa (WSOY). Niiden painotukset ovat kuitenkin melko erilaisia. Viimeisin eroaa edukseen henkilökohtaisuudellaan ja toimittaja Saxellin esseisteihinsä tartuttamalla innostuneella otteella. Asiantuntemuksen ja intohimon yhdistelmällä päästään pitkälle, vaikka mukaan päässeet tekstit vaihtelevat niin tasoltaan kuin tyyliltään. Parasta katseluaikaa tarjoaa kiinnostavan, vaikkakaan ei täysin kattavan, esityksen aiheesta. Käsittelemättä jääneitä sarjoja puivaa jatko-osaa odotellessa.