Peter Handken proosasta
Peter Handke (s. 1942) kirjoittaa kaunista, kuulasta proosaa, joka on jo vuosikymmenien ajan säilyttänyt omaperäisyytensä ja yllättävyytensä. Hänen vuosien saatossa yhä runollisemmaksi muuttunut proosansa ei ole suuren yleisön suosiossa, mutta sillä on puolustajansa. Handke on saanut etenkin vanhoilla päivillään lukuisia tunnustuksia. Hänen kirjansa eivät välttämättä myy, mutta ne jäävät elämään.
Handke on saanut runsaasti haukkuja poliittisista kannanotoistaan. Hän on muun muassa väittänyt Serbian olleen yksi uhreista Jugoslavian hajoamissodissa ja pitänyt puheen Jugoslavian johtaja Slobodan Miloševićin hautajaisissa. Handke ei kuitenkaan ole poliittinen kirjailija. Hän ei ole romaaneissaan käsitellyt poliittisia aiheita, tai ainakaan nostanut niitä teostensa keskiöön. Hän nousee filosofisilla tarinoillaan päivänpolitiikan yläpuolelle. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että kun Handke sai viime vuonna International Ibsen Awardin, jotkut vaativat tuomaristoa eroamaan Handken oletetun totalitaristisuuden takia. Eräs entinen Ibsen-palkittu totesi jopa myrkyllisesti, että tunnustuksen antaminen Handkelle vastasi sen lahjoittamista natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsille.
Handken yhteiskunnallisiin lausuntoihin kannattaa suhtautua varauksella, mutta hänen kirjoihinsa ne eivät onneksi yleensä vaikuta. Tämä pätee etenkin romaaneihin, joista monet ovat erinomaisia. Handke on lisäksi julkaissut muun muassa esseitä, joissa hänen poleemisuutensa pääsee enemmän esiin. Suurin osa Handken romaaneista on kuitenkin puhtaasti taiteellisia. Tämä tekee niille hyvää, sillä Handke on parhaimmillaan taiteilijana, ei poliittisena kommentoijana.
Handken tuotantoa on viime vuosina laajasti suomennettu. Pieni LURRA Editions -kustantamo on julkaissut useita Handken romaaneja Arja Rinnekankaan ja Markku Mannilan suomentamina. Niistä viimeisimmät, Moravalainen yö (2013) ja Intohimoisesta sienestäjästä (2015), ovat kiinnostavia. Kummassakaan ei ole varsinaista juonta. Niissä harhaillaan päämäärättä. Uudemmassa romaanissa kerrotaan sieniin intohimoisesti suhtautuvasta miehestä. Eräs kirjan teemoista on suhde kaupungin ja luonnon välillä. Kyseessä on vertauskuvallinen tarina, jossa kovasti Handkea itseään muistuttava kertoja-kirjailija päätyy syvällisiin mietteisiin.
Tällaiset kummalliset lähtökohdat ovat Handkelle tyypillisiä. Hänen parhaissa kirjoissaan, kuten Riisutussa epäonnessa (2003) ja Jukeboksista (2005), vakavia aiheita lähestytään epätavallisista näkökulmista. Riisutussa epäonnessa Handke kirjoittaa äitinsä kuolemasta ja Jukeboksista-kirjassa Espanjassa tekemästään matkasta. Molemmissa on kyse samasta asiasta, kirjoittamisen vaikeudesta, ja kirjoittamiseen aina liittyvästä tuskasta. Niitä näitä jutustelemalla Handke pääsee kuin sattumalta käsiksi vakavampiin teemoihin.
Sama kaava toistuu romaanissa Intohimoisesta sienestäjästä. Kertojana on jälleen kirjailija, joka aikoo kirjoittaa kertomuksen sieniä rakastavasta miehestä. Tämä osoittautuu yllättävän vaikeaksi. Sienestäjä on kertojan vanha ystävä, mutta näkökulman päättäminen hänen tarinaansa on haastavaa. Kirjoittaja siirtyy aluksi työtilaansa ja kokee siirtymisen kirjoituspöytänsä ääreen matkaksi: ”Miten muka? Nekö pari askelta ulos ja sisään kirjoituspöydän ääreen, nekö mukamas ’matka’? ’Laittautumista-matkaan’? ’Lähtemistä’? Niin minusta tuntui. Näin olen sen kokenut. Niin se oli.” (s. 10)
Intohimoisesta sienestäjästä ei nimestään huolimatta kerro pelkästään sienistä ja niitä keräävästä miehestä, vaan aihe on laajempi. Handke kirjoittaa ajasta. Hän kuvailee ohikiitäviä kauniita hetkiä ja ihmisen luonnossa todistavia näyttäviä näkyjä. Metsään meneminen on sienestäjälle pakenemista ihmisten ja kirjallisuuden luota. Mies löytää lohtua päästessään ”pois kotoa ja kotikylästä, pois ihmisten luota, kauas ihmisten läheisyydestä; sanattomien, ei kirjain kirjaimelta lueteltavien, ei selvitettävien, sanomattomien, ainoastaan vain hänelle itselleen jotenkin ääneen kohisevien, ääneen ujeltavien, ääneen rapisevien, turvaa ja tukea antavien metsänreunojen tykö.” (s. 45)
Sienestäjä etsii tasapainoa runollisemman metsässä samoilemisen ja proosallisemman arkisen elämän välillä. Rinnekankaan suomennos tavoittaa Handken tekstiä vuosien vieriessä merkitsemään alkaneen musikaalisuuden hyvin. Handken uuden romaanin lukeminen rentouttaa. Sen avulla voi oppia keskittymään hetkeen. Intohimoisesta sienestäjästä ei sisällä suuria totuuksia, ellei sellaisiksi laske sinne tänne ripoteltuja handkelaisia oivalluksia, kuten luonnossa samoilemisen pitämistä johdatuksena. Kirjasta on sen ajoittaisesta raskassoutuisuudesta huolimatta paljon hyötyä ja iloa.