Rambo – Last Bloodista
Katsoin kesälomani lopuksi uusimman Rambo-elokuvan, eli Last Bloodin. Pari vuotta vanha toimintapätkä ei ollut ihan niin huono kuin virallisissa arvosteluissa väitettiin, mutta tunnustan toki olevani kohdeyleisöä: teinhän kasaritoiminnasta kirjankin. Sillä kyseisen tyylin perillinen Last Bloodkin selvästi on, vaikka se yrittääkin uudistua ja olla ajan hermolla.
Kriitikkojen ja suuren yleisön välisen henkisen kuilun huomaa siitäkin, että Rotten Tomatoesissa edelliset määrittelivät uuden Rambon vain 26 prosentin arvoiseksi ja jälkimmäiset pitivät siitä prosentein 82/100. Ehkä minun pitää siis antaa filmille lopullinen tuomio, sillä olenhan sekä hapan ammattikriitikko että kasaritoiminnan fani.
Sylvester Stallone, John Rambon hahmon ruumiillistuma, ei ole mikään William Shakespeare. Hän toimii Last Bloodin toisena käsikirjoittajana, joten tarina on kauniisti sanottuna yhdentekevä. Vihollisina toimivat tällä kertaa ihmis- ja huumekauppaa harrastavat meksikolaiset. Rambo majailee Arizonassa, eli oikealla puolella rajaa. Meksiko esitellään puolestaan anarkistisena helvettinä, jossa vallitsee viidakon laki. Sinne matkustavat amerikkalaiset joutuvat välittömästi rikollisten maalitauluiksi.
Stallone oli Last Bloodia kuvatessaan yli 70-vuotias. Onneksi hän on yhä jäätävässä fyysisessä kunnossa ja näyttää sopivan pelottavalta Rambona. Häntä ei tekisi mieli kohdata pimeällä kujalla. Eikä itse asiassa edes ruokakaupassa valitsemassa pakastepizzaa. Ehkä siksi ne Last Bloodin kohtaukset, missä korostetaan hänen herkempää arkista puoltaan, ovat niin teennäisiä. Hän ratsastaa, vaalii amerikkalaista elämäntapaa ja huolehtii läheisistään.
Onneksi elokuvasta noin puolet on raakaa toimintaa. Last Bloodia on kuvailtu trumpilaiseksi ja se tulikin ensi-iltaan Donald Trumpin toimiessa vielä presidenttinä. Meno on laskelmoitua. Yhtä hyvin voitaisiin kuitenkin puhua vaikkapa reaganilaisuudesta. Last Bloodissa ongelmat ratkaistaan 80-lukulaiseen tyyliin tarttumalla aseisiin. Meno ei kuitenkaan naurata, sillä seuraukset ovat vähintään yhtä brutaaleja kuin Burmaan sijoittuneessa edellisessä Rambossa (2008). Sankari on yli-inhimillisen kestävä, reaganilaisten tai trumpilaisten republikaanien märkä uni, mutta muut hahmot kuolevat tai vammautuvat Last Bloodissa mitä järkyttävimmillä tavoilla.
Filmistä nauttii siis vain, jos mässäilevä väkivalta ei inhota. Jotkin kohtaukset ovat hienon näköisiä, toiminta on koreografialtaan erinomaista, eikä näyttelyssäkään ole suurta vikaa. Stallonen skitsofreenisuus Rambon suhteen tekee saagasta kiinnostavamman. Alkuperäinen hahmo esiintyi David Morrellin trillerissä Ajojahti (1972) ja oli lähinnä tappaja, mutta Stallone teki hänestä ensimmäisessä Rambo-filmissä (1982) kokonaisemman. Sarjan seuraavissa osissa mopo karkasi sitten käsistä, mutta se ei ollut pelkästään Stallonen vika, vaikka hän olikin näyttelijänä korkeintaan keskinkertainen. Kasarin henki muutti Rambon jonkinlaiseksi lihaksi tulleeksi He-Maniksi.
Vuosien 2008 ja 2019 lämmittelyt korostavatkin sitten jälleen Rambon sotatraumoja. Hän on intensiivisen terapian, ehkä jopa sairaalaan sulkemisen, tarpeessa, mutta koska Yhdysvalloissa kaikkien pitää tulla toimeen omillaan, niin hänet jätetään rauhaan. Listiihän hän oikeat ihmiset. Hulluudesta todistaa hänen maatilansa alle rakentama massiivinen tunneliverkosto, joka yhdessä hamstrattujen aseiden ja räjähteiden kanssa osoittautuu käyttökelpoiseksi meksikolaisten tullessa kylään.
Last Bloodin logiikka on kuin kovien huumeiden pitkäaikaisen käytön tulos. Haluaisin uskoa, ettei edes Trump näe maailmaa yhtä kyynisesti ja vainoharhaisesti kuin Stallone tässäkin filmissään. Samaan aikaan hänelle pitää kuitenkin antaa armoa. Tällaisia elokuvia fanit häneltä odottavat. Humoristisemman lähestymistavan kokeilut ovat johtaneet yleensä katastrofeihin, paitsi ehkä The Expendables -sarjassa. Loput Rambosta sitten Rautainen 80-luku -kirjassani tai taannoisessa Kirja vs. Leffa -radio-ohjelmassamme, jossa puhuimme tästä myyttisestä tarinasta laajemmin.