Rambo – taistelijasta

John Rambo on yksi elokuvahistorian väärinymmärretyimmistä hahmoista, mutta osa vääristä käsityksistä on häntä näytelleen Sylvester Stallonen (s. 1946) syytä. Stallone on tehnyt hahmosta karikatyyrin, jota on vaikea ottaa tosissaan. Ensimmäinen Rambo-elokuva, Taistelija (1982), on kuitenkin vakava. Se perustuu David Morrellin romaaniin Ajojahti (1974). Filmi ja kirja kertovat Vietnamista palaavasta amerikkalaisesta veteraanista, joka joutuu pikkukaupungissa pilkan ja kiusanteon kohteeksi. Kyse on klassisesta asetelmasta: sodasta palaava veteraani ei pysty sopeutumaan tavalliseen elämään, eikä se millään muotoa sovi hänelle. Kaksi maailmaa, siviilien ja sotilaiden, pysyvät erillisinä.

Rambo tunnetaan useimpien toimesta amerikkalaisten vihollisia, lähinnä kommunisteja, liukuhinnalta lahtaavana tappokoneena. Hänen tavaramerkkeihinsä kuuluvat paljas, lihaksikas ylävartalo, hiuksia koristava nauha, epämääräiset, sodan oikeutusta käsittelevät mutinat ja yhdellä kädellä kannateltava rynnäkkökivääri. Elitistin artikkelissa ”Rambo – moderni sodanjumala ja miehen puhdas ilmentymä” Rambon hehkutetaan vetoavan ”erityisesti miespuolisten uinuviin esihistoriallisiin vaistoihin ja fantasioihin. Rambo on todellinen alfauros ja monologi valkoisen miehen kaikkivoipaisuudesta. Rambo edustaa kaikkia niitä arvoja, joita miehet haluavat rinnastaa itseensä ja toimiinsa. Rambo elää harmoniassa luonnon kanssa, mutta osaa myös hyödyntää viimeisintä tekniikkaa. Nykyajan romantisoidussa metsästäjäkuvassa mies on juuri tällainen: vapaa, riippumaton, oman itsensä herra ja omien polkujensa tallaaja.”

Tällaiseksi Ramboa ei suinkaan tarkoitettu, ei ainakaan kokonaan. Hän on esiintynyt neljässä elokuvassa. Niistä ensimmäinen ja viimeinen ovat uskottavimpia. Rambo näyttäytyy niissä haavoittuneena miehenä, joka yrittää turhaan löytää sisäisen tasapainon ja rauhan. Sota on hänen todellinen luontonsa. Hän päätyy osin tahtomattaan vaarallisiin tilanteisiin, eikä osaa olla huolehtimatta henkisestä hyvinvoinnistaan. Taistelijassa Rambo jopa itkee juuri ennen lopputekstejä. Hän tilittää ainoalle ystävälleen, eversti Trautmanille, Vietnamin sodan veteraanien surkeasta kohtelusta, ennen kuin hänet pidätetään ja viedään pois.

Monelle on ehkä yllätys, että Taistelijassa kuolee vain yksi ihminen. Vakavia loukkaantumisia tapahtuu tosin useita. Samoja teemoja toisesta näkökulmasta käsittelevä Rambo (2008) on puolestaan sarjan verisin, mutta siinä ikääntynyt Rambo onkin kyyninen ja kurkkuaan myöten täynnä maailman menoa. Verikekkerit ovat tässä kontekstissa ymmärrettävät. Neljäs Rambo on hyvin brutaali, mikä korostaa sen erillisyyttä sarjan lähinnä komediaa muistuttavista toisesta ja kolmannesta osasta.

Rambojen arvottaminen riippuukin täysin katsojan elokuvamausta. Vakavasta menosta kiinnostuneiden kannattaa katsoa ensimmäinen ja neljäs osa, aivotonta viihdettä etsiville voi suositella kahta keskimmäistä. Ne kaikki ovat omalla tavallaan hyviä. Vielä Taistelijassa Rambolla on jonkin verran itsesuojeluvaistoa. Hän kerjää verta nenästään, mutta on silti hätää kärsimässä peräänsä lähetettyjen ja lukumäärältään ylivoimaisten vastustajiensa kanssa. Sarkastisesti nimettyyn Hopen pikkukaupunkiin saavuttuaan sadistinen seriffi Will Teasle (Brian Dennehy) yrittää saada piipahtamaan tulevan Rambon lähtemään. Teasle ei pidä kulkureista, jollaiselta Rambo resuisine vaatteineen ja leikkaamattomine hiuksineen päällisin puolin vaikuttaa.

Rambo painelee kuitenkin seriffin kielloista huolimatta kaupunkiin. Hänen on vaikea sulattaa kunniansa loukkaamista, asetelma mikä toistuu jatko-osissa. Rambo on vanhanaikainen mies, vaikka näyttää bodatulta hipiltä. Hän on erinomainen sotilas, lähempänä metsästäjä-keräilijää kuin modernia ihmistä. Teasle ei pysty näkemään Rambon ulkokuorta syvemmälle, vaan tuomitsee tämän pelkästä naamasta.

Teaslen pidätettyä Rambon ja heitettyä hänet putkaan vangittu pakenee väkivaltaa käyttäen. Tätä perustellaan takaumilla, joissa Rambon näytetään olleen vastaavissa olosuhteissa vietnamilaisten vankina. Vapaana ihmisenä Rambo ei hyväksy virkavallan toimia. Hän pakenee metsään, missä helikopteri seuraa häntä ja yrittää tappaa hänet. Rambo heittää helikopteria kivellä ja saa sen putoamaan. Teasle ei hyväksy Rambon väitettä siitä, että kopterin tuhoaminen ja sen pilotin tappaminen oli onnettomuus. Hän kutsuu paikalle toistaitoisista viikonloppusotilaista koostuvan kansalliskaartin, jota Rambo ylivertaisilla taidoillaan nöyryyttää.

Taistelijan nerokkuus piilee siinä, että siinä missä Rambo on romaanissa sydämetön tappokone, Stallone tuo hänestä esiin sympaattisen sotilaan. Hänet ymmärretään väärin. Vietnamin sodan vastaisuus oli suurta. Parhaansa tehneet veteraanit saivat silti lokaa niskaansa, ja tätä asiaa Taistelija kommentoi. Elokuva ei ole erityisen tyylikäs, mutta saa tekoajankohtansa takia paljon anteeksi. Tarinassa on useita aukkoja. Eversti Trautman esimerkiksi nauttii armeijassa ilmeisen suurta arvostusta, vaikka hänen kerrotaan tapattaneen koko eliittijoukkonsa Ramboa lukuun ottamatta. Tällaisilla pikkuseikoilla ei ole kuitenkaan väliä. Taistelija hyötyy Stallonen kulmikkuudesta näyttelijänä ja hänen sankarillisesta ulkomuodostaan. Vasta myöhemmin 1980-luvulla Rambon potentiaalia uhkunut hahmo vesitettiin tuotantoyhtiön muutettua hänet halvaksi karikatyyriksi.