Rautaisen 80-luvun johdanto

—

Syksyllä 2018 ilmestyneen tietokirjani Rautainen 80-luku – toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen johdanto. Teoksen voi tilata täältä.

—

Jos jokin sana kiteyttää 1980-luvun, se on vauhti. Kylmän sodan kiihkeä loppuvaihe, elektronisen teknologian läpimurto ja Berliinin muurin murtuminen olivat vain muutamia vuosikymmenen keskeisiä tapahtumia. Maailmalla meni etenkin taloudellisesti lujaa. Menestys perustui osaksi keinotteluun, mutta kupla puhkesi todella vasta myöhemmin. Monet elivät velaksi. Vauhtisokean 1980-luvun ilmiöihin kuuluivat muun muassa kapitalismi, globalisaatio, mainokset, musiikkivideot sekä spektaakkelit elokuvissa ja urheilussa. Amerikkalaiset toimintafilmit olivat suosionsa huipulla, eikä niitä voinut syyttää vaatimattomuudesta. Budjetit kasvoivat ja tarinat etääntyivät todellisuudesta.

Maailmanpolitiikan eräs tärkeä käänne oli entisen Kalifornian kuvernööri Ronald Reaganin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi äänivyöryllä vuonna 1981. Reaganin voitto päätti pitkän pessimismin ajan, joka alkoi 1960-luvulla ja johtui sosiaalisesta eriarvoisuudesta sekä Vietnamin sodasta. Oikeistolaisen ja vanhoillisen Reaganin, joka oli kritisoinut kapinallista nuorisoa ja anarkistisia rauhanliikkeitä, pääsy virkaan oli eräs osoitus Amerikassa käynnissä olleesta muutoksesta. Yhdysvaltalaiset olivat väsyneitä 1960-luvun vapaamielisyyteen ja 1970-luvun kyynisyyteen, koska ne eivät olleet johtaneet mihinkään. He kaipasivat jotakin uutta. Dynaamista Reagania, joka oli ollut ennen poliittista uraansa näyttelijä, pidettiin oikeana miehenä johtamaan maa uuteen huomiseen, jolloin se ottaisi jälleen paikkansa planeetan johdossa.

Näin kävikin, mutta keinot eivät aina olleet rehtejä. Suoraviivaisen reaganilaisen politiikan myötä Amerikka oli voimiensa tunnossa. Neuvostoliitto oli matkalla kohti romahdusta, joka tapahtui vuonna 1991. Kiina, Intia ja muut tulevat mahdit olivat vasta kehittymässä. Pöytä oli katettu Yhdysvalloille, jonka Reaganin vaatimuksesta noudattama säätelemätön kapitalismi oli 1980-luvun mantroja. Sen ongelmia, kuten tuotannon lyhytjänteistä siirtämistä kolmannen maailman maihin, ei haluttu nähdä. Kasvun toivottiin ja uskottiin jatkuvan ikuisesti, eikä epäkohtia ollut vaikea unohtaa.

Muskeleiden pullistelu palasi republikaanisen puolueen konservatiivista siipeä edustaneen Reaganin myötä Amerikan sisä- ja ulkopolitiikkaan. Reagan leikkasi veroja ja lisäsi puolustusmenoja. Pankeille ja yrityksille annettiin vapauksia. Päätökset johtivat taloudelliseen kukoistukseen, jonka takia Reaganista tuli niin suosittu, että hänet valittiin jatkokaudelle vuonna 1985. Reagan tuntui raikkaalta vaihtoehdolta verrattuna edeltäjiinsä, etenkin mielipiteitä jakaneeseen Richard Nixoniin, joka joutui eroamaan Watergate-skandaalin takia vuonna 1974. Nixon oli markkinoinut itseään viimeisenä puolustajana anarkiaa vastaan, mutta osoittautui täydelliseksi lieroksi. Hän sai runsaasti ääniä. Watergate-vyyhti todisti kuitenkin Nixonia kohtaan tunnetut epäilyt, eikä hänestä sen jälkeen pidetty.

Optimistinen, isänmaallinen ja uskonnollinen Reagan hääräsi Yhdysvaltojen johdossa suuren osan 1980-luvusta, tammikuusta 1981 alkuvuoteen 1989. Maa sai tänä aikana takaisin itseluottamuksensa. Ei ole sattumaa, että Reagania pidetään amerikkalaisten keskuudessa yhä eräänä etevimmistä presidenteistä.

Kaikki eivät Reagania arvostaneet. Hänen politiikkansa oli toisinaan yksioikoista jyräystä, jossa yksityiskohdat ja jopa tosiasiat unohdettiin kokonaan. Reaganin aika oli toimintaelokuvien kultakausi, koska Yhdysvaltojen ilmapiiri oli tällöin otollinen revitteleville filmeille. Politiikka oli rajua ja sitä leimasi piittamattomuus hyvistä tavoista. Peter von Bagh huomauttaa Elokuvan historiassa, että Reaganin vuodet olivat ”kiistaton vedenjakaja. 1960- ja 1970-lukujen radikaaleja ylilyöntejä seurasi konservatismin ja kovien arvojen korkeasuhdanne jonka jäykkä ja vakaa keulakuva hän [Reagan] oli.”

Hollywoodissa tehty kasaritoiminta peilasi yhtä aikaa jähmeää ja nopeaa 1980-lukua. Lajityypin filmit, jotka olivat olleet aiemmin synkkiä, jopa nihilistisiä, olivat nyt pääsialliselta sävyltään kevyitä. Tarpeet olivat toiset. Elämää suuremmat hahmot, dramaattiset käänteet ja intensiivinen toiminta nousivat elokuvien keskiöön. Monen filmin päähahmo oli yksilöllinen sankari, joka vastusti valtion liikaa puuttumista kansalaisten asioihin ja kannatti konservatiivisia arvoja. Tälle oli selvä syy, sillä kuten Mediakulttuurissa todetaan, siinä ”missä kulttuuriteollisuus 1950-luvulla ylisti yhdenmukaisuutta ja valtiota hyväntekijänä, se reaganistisella yrittäjyyttä ylistävällä aikakaudella arvostaa epäsovinnaisuutta ja yksilöllistä sankaruutta.”

Taide ja viihde heijastelevat tekoajankohtansa ilmiöitä ja totuuksia. Kriitikko Roger Ebertin, jonka vaikutusvaltaiset arvostelut ovat tämän kirjan eräs lähde, mukaan elokuvat voivat peilata todellisuutta, mutta niiden ei tarvitse toistaa sitä. Pulitzer-palkittu Ebert vaikutti laajasti etenkin amerikkalaisten käsityksiin filmeistä. Monipuolinen Ebert kirjoitti lehtiin ja esiintyi televisiossa. Hänellä oli lähes pettämätön maku ja hänen analyysinsä vaikuttavat monien elokuvakirjojen, kuten Rautaisen 80-luvun, taustalla.

Ebert ei pitänyt useimpien kollegoittensa tavoin kasaritoimintaa arvossa. Penseys johtui lähinnä sen epäilyttävästä oikeistolaisesta poliittisuudesta. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että myös kaikkein reaganilaisimmilta vaikuttavista toimintapätkistä voi löytää monia ja myös ristiriitaisia aineksia. Niiden tasapainoinen käsittely ei ole aina helppoa.

Näin on siitä huolimatta, että näiden filmien maailmankuva vaikuttaa olevan päällisin puolin poliittisesti mustavalkoinen. Asiaa hämärtää toden ja keksityn sekoittuminen toisiinsa. Toimintanäyttelijöitä saattoi olla vaikea erottaa heidän esittämistään hahmoista 1980-luvulla, sillä he vetivät roolejaan myös siviilissä. Heistä rakennettiin brändejä ja kokonaisvaltaisia kuuluisuuksia.

Elitistin, suomalaisen elokuvaverkkolehden, eräässä artikkelissa puhutaan vuosikymmenen mittaan tutuksi tulleista videokaseteista, joita myytiin ja vuokrattiin. Monet toimintafilmit keräsivät rahaa sekä valkokankaalla että videolla. Huonoimmiksi mielletyt elokuvat julkaistiin suoraan VHS:lle. Nämä markkinat rakennettiin pitkälti väkivaltaisen ja viihdyttävän toiminnan varaan. Lihaksikkaista toimintasankareista tuli ”kostoon perustuvan oikeudenkäytön esikuvia. Sopiva raaka-aine elokuviin löytyi yleensä kamppailu-urheilun parista näyttelijäkoulujen ollessa kyvyttömiä täyttämään moista erikoistarvetta.”

Elitistissä huomautetaan, että jo hyvällä ulkonäöllä ja tappelutaidoilla pääsi pitkälle, eikä näytellä välttämättä tarvinnut osata. Kasaritoiminnan viehätys perustui osaltaan siihen, että katsojat tiesivät sen sankarien pystyvän tarvittaessa veritekoihin vaikuttavan fyysisen olemuksensa takia sekä kameroiden edessä että todellisuudessa.

Verkkolehden tässä teoksessa lainatut artikkelit ovat humoristisia ja provosoivia, mutta niissä on totuuden siemen. Kenelle tahansa kasaritoimintaan tutustuneelle on selvää, että tunnetuimmat sitä tehneet miehet, kuten Arnold Schwarzenegger (s. 1947), Sylvester Stallone (s. 1946) ja Jean-Claude Van Damme (s. 1960), eivät osanneet näytellä muita lajityyppejä tehneiden arvostetumpien kollegoittensa tavoin. Schwarzeneggerin ja muiden avut olivat muualla, etenkin erinomaisessa fyysisessä kunnossa. Naiset jäivät heidän filmeissään taustalle. Heidän roolinsa oli toimia sivullisina uhreina tai pelastettavina bimboina. Meno oli korostetun maskuliinista, eikä testosteronissa säästelty.

Olisi kuitenkin väärin päätellä, että genre olisi ollut pelkkää halpaa eskapismia, jonka tarkoitus oli saada katsojat unohtamaan ahdistava ympäröivä todellisuus, tai laskelmoitua viihdettä, jolla pyrittiin käärimään mahdollisimman suuret rahat. Tällaisiakin elokuvia toki tehtiin. Jopa isoimmissa tuotannoissa pyrittiin kuitenkin ottamaan kantaa. Juri Nummelin kiteyttää: ”Action-elokuva voi pinnalta katsoen vaikuttaa viattomalta jännityksen ja toiminnan kuvaukselta, mutta monet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että action-elokuvien lajityyppi syntyi 1980-luvulla kuvaamaan Yhdysvaltain Vietnamissa käymän sodan aiheuttamia traumoja ja tarjoamaan niihin ratkaisuja.”

Yhdysvallat oli mukana Vietnamissa 1960- ja 1970-luvulla. Huonosti mennyt taistelu herätti huomattavaa vastustusta ja johti yhteiskunnalliseen epävakauteen. Käsittelemistäni filmeistä Rambo – taistelija 2 (1985) kertoo Kaakkois-Aasian konfliktista ja Rocky IV (1985) kylmästä sodasta. Nämä elokuvat eivät välttämättä ole realistisia, tai edes uskottavia, mutta niiden kytköstä oikeaan maailmaan on turha yrittää kieltää. Ne ovat pehmeää poliittista propagandaa ja raskaan sarjan viihdettä.

Ronald Reaganin kausien käsitys hyvästä ajanvietteestä oli keskenkasvuista miehistä fantasiaa, kuten Arnold Schwarzeneggerin ja Sylvester Stallonen filmit osoittavat. Juonet olivat usein surrealistisia.

Nuoremmat näyttelijät olivat vanhempaa polvea edustaneita Schwarzeneggeria ja Stallonea astetta rennompia. Esimerkiksi voidaan nostaa leveästä hymystään tunnettu Tom Cruise (s. 1962), joka näytteli läpimurrossaan Top Gun – lentäjistä parhaat (1986) uudenlaista nuorta miestä, joka oli yhdistelmä haavoittuvuutta, ylimielisyyttä ja komeutta. Mainosestetiikasta ammentanut Top Gun edusti reippaan optimistista toimintaa. Cruisen esittämä Pete ”Maverick” Mitchell osoitti, ettei toimintasankarin tarvitse olla aivoton lihaskimppu, vaan hän voi pärjätä muilla avuilla, kuten tilannetajullaan.

Vastaavista näyttelijöistä muistetaan Patrick Swayze (1952–2009), jonka Road House – kuuma kapakka (1989) on kasaritoiminnan unohdettuja helmiä, ja musta koomikko Eddie Murphy (s. 1961), joka yhdisti Beverly Hills kyttä -trilogiassa (1984–1994) raikkaasti huumoria ja toimintaa. Cruise, Swayze ja Murphy näyttelivät reaganilaisia nuoria miehiä, jotka hoitivat vaikeat tilanteet haasteista nauttien.

Amerikkalaiset toimintaelokuvat henkilöityivät vahvasti niiden tähtiin 1980-luvulla. Edellä mainittujen miesten lisäksi esiin nousivat esimerkiksi ruotsalainen Dolph Lundgren (s. 1957) ja australialainen Mel Gibson (s. 1956). Yhdysvaltaisista käsillä olevan kirjan päähahmoiksi päätyivät Bruce Willis (s. 1955), Steven Seagal (s. 1952), Kurt Russell (s. 1951) ja taekwondon maailmanmestari Chuck Norris (s. 1940), josta oli tullut suosittu jo aiemmin. On kiinnostavaa, että jotkut näyttelijöistä osasivat itämaisia taistelulajeja. Taekwondoa ja jujutsua taitaneen Norrisin lisäksi tällaisia tyyppejä olivat Seagal (aikido) ja Van Damme (Shōtōkan-karate).

Schwarzenegger ja Stallone olivat kovimmat kassamagneetit. He ymmärsivät, että katsojat olivat heidän puisevan näyttelemisensä sijaan kiinnostuneempia heidän fyysisestä olemuksestaan. Syntyi erikoinen tilanne, jossa kysytyimmät näyttelijät eivät välttämättä olleet ammatissaan taitavimpia, vaan yksinkertaisesti keräsivät eniten rahaa. Noudatetun kapitalistisen logiikan mukaan Schwarzenegger ja Stallone olivat parhaita näyttelijöitä, koska heidän filmejään katsottiin eniten. Kaupallinen menestys oikeutti kaiken.

Himokuntoilusta tuli ilmiö 1980-luvulla. Ihmiset palkkasivat henkilökohtaisia valmentajia ja huhkivat itsensä huippukuntoon. Schwarzenegger ja Stallone kilpailivat keskenään siitä, kumman muskelit ovat suuremmat. He pystyivät näyttäytymään ilman paitaa valkokankaalla sortumatta vaikutelmaan liiasta homoeroottisuudesta. Kasaritoiminnasta alettiin löytää vasta myöhemmin tällaisia sävyjä. Esimerkiksi Top Gunin ei katsottu sen ilmestyessä viittaavan lainkaan miesten väliseen rakkauteen, vaikka siinä tuntuu olevan selvästi tämä teema. Kasaritoiminnan nähtiin palauttaneen uskon elokuvan ihmeelliseen voimaan. Kaikki oli jälleen mahdollista, kiitos Reaganin ja hänen ajatustensa.

Reaganin konservatiivista hallintoa arvosteltiin taantumuksellisuudesta ja perusteettomasta halusta palata vanhoihin hyviin aikoihin. Tähän muottiin valetut toimintasankarit vahvistivat mielikuvaa menneisyyteen palaamisen järkevyydestä. Elitistin mukaan näyttelijältä odotettiin samojen ”tuttujen stereotypioiden vahvistusta ja toistoa. Ja kun tarpeeksi elokuvallista toistoa on tehty, niin hänestä on parhaimmillaan muodostunut instituutio, joka määrittelee elokuvan sisällön jo pelkällä nimellään. Maustetta tähän soppaan antavat yleensä näyttelijän tavaramerkeiksi muodostuneet maneerit sekä arvomaailma, joka aina jotenkin heijastuu katsomoihin roolien takaa. Parhaimpina esimerkkeinä tästä lienee Steven Seagalin ylimielisyys tai Chuck Norrisin oikeistolaiskonservatiivinen totisuus.”

Reaganin tulo presidentiksi merkitsi aiempaa oikeistolaisemman politiikan alkua. Hän kannatti sääntelyn vähentämistä, julkisten menojen leikkauksia, aserajoitusten löyhentämistä ja kovempia rangaistuksia rikollisille. Armeijaa vahvistettiin. Amerikalla meni taloudellisesti hyvin, mikä vaikutti presidentin suosioon. Vain Bill Clinton oli eräässä kyselyssä maan mainiointa johtajaa etsittäessä Reagania edellä.

Maaliskuussa 1981, pian virkaanastumisensa jälkeen, Reagan yritettiin ampua Washington Hilton -hotellin edessä. John Hinckley Jr. -niminen tekijä oli syyntakeettomassa tilassa. Murhayritys liittyi filmeihin, sillä harhoista kärsineellä Hinckleyllä oli pakkomielle Taksikuski-elokuvassa (1976) näytelleeseen Jodie Fosteriin. Hinckley järkeili, että murhaamalla presidentin hän tekisi vaikutuksen Fosteriin.

Hinckleyn ampuma luoti ohitti täpärästi Reaganin sydämen ja hän selvisi hengissä, vaikka kärsikin vammoista, kuten puhjenneesta keuhkosta ja sisäisestä verenvuodosta. Reagan toipui ja häntä vartioitiin tiukemmin. Presidentti ei läheltä piti -tilanteesta huolimatta alkanut pelätä, vaan jatkoi asioittensa ajamista uudella innolla. Reagan uskoi päätöstensä johtavan hyvään ja Jumalan suojelevan Yhdysvaltoja. Hän antoi Hinckleylle anteeksi. Reagan eli 93-vuotiaaksi ja menehtyi kesäkuussa 2004. Hänen ampujansa suljettiin psykiatriseen laitokseen, josta tämä vapautettiin syksyllä 2016.

Reaganilaiseen taloudenpitoon, eli Reaganomicsiin, kuului muun muassa tuntuvia veronalennuksia ja pyrkimys vähentää valtion menoja. Reagan aloitti maailmanlaajuisen huumeiden vastaisen sodan ja muutti maansa ulkopolitiikan muutenkin aggressiivisemmaksi. Amerikkalaiset sotilaat osallistuivat useisiin konflikteihin ympäri planeettaa ja purkivat siten hävityn Vietnamin sodan traumaa.

Yhdysvallat oli vetäytynyt Vietnamista pitkän jahkailun jälkeen vuonna 1975. Se kärsi nöyryyttävän tappion ja menetti runsaasti sotilaita taisteluissa kommunisteja vastaan. Farssia purettiin paitsi reippailla sotilasoperaatioilla, niin myös Hollywoodissa. Hittitehtaan ensimmäinen Vietnamin sodan jälkeinen suurfilmi oli George Lucasin Tähtien sota (1977). Tieteiselokuvan asetelma, jossa hyvän ja pahan voimat taistelivat keskenään, oli korostetun mustavalkoinen. Tähtien sotaa pidettiin aluksi tosin vain puhtaana seikkailufilminä ja sen löyhät poliittiset juonteet tulivat paremmin esiin myöhemmin. Pinnan alle piilotetut viestit menivät läpi aikakautena, jolloin kommunistit näyttivät päässeen niskan päälle taistelussa maailman tulevaisuudesta.

Tähtien sodan jatko-osat Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu tulivat teattereihin 1980-luvun alussa. Peter von Bagh huomauttaa, että Yhdysvaltojen Reaganin aikana lanseerattu avaruuspuolustusohjelma otti nimensä Tähtien sota -elokuvasta. Edelleen von Bagh toteaa, ettei tätä Lucasin filmiä voi tietenkään ”syyllistää siitä, mitä seuraavat vuodet toivat tullessaan, mutta aivan varmasti se on vaikuttanut maailman menoon ja ’yleiseen tapaan’ mieltää asioita.”

Von Baghin Lajien synnyssä kerrotaan, kuinka Reaganin päädyttyä presidentiksi Hollywoodissa voimistui nopeasti suunta, jonka tarkoitus oli kirjoittaa lähihistoriaa uudestaan. Elokuvissa alettiin ylistää huonomaineista Vietnamin taistelua ja siihen osallistuneita miehiä: ”Kun Stallone (Rambo), Chuck Norris ja Arnold Schwarzenegger (latinalaiseen Amerikkaan sijoitettu Predator näytti tendenssimäisesti vastaavan viidakkosodan) pantiin kehiin, kävi ilmi, että taistelijat olivatkin olleet teräsmiehiä joka iikka. Kysymys oli kirotun sodan verhotusta kunnianpalautuksesta.”

Paluu Vietnamiin -teemaisia toiminnallisia filmejä nähtiin lyhyen ajan sisään useita. Niistä tuli valtavirtaa ja katsojat olivat kiinnostuneita niistä. Niiden tulva käynnistyi hävittyä konfliktia uudelleentulkinneen Poikkeuksellista rohkeutta -elokuvan (1983) menestyksen jälkeen. Esimerkiksi Norrisin Suoraa toimintaa -trilogia (1984–1988) ja toinen Rambo tehtiin sen inspiroimina.

Helsingin elokuva-arkistossa pyöri vuonna 2012 sarja ”Rautainen 80-luku”. Tämä kirja on nimetty sen mukaan. Suosittuun ohjelmaan kuului niinkin erilaisia filmejä kuin Brian de Palman taiteellisesti korkeatasoinen Scarface – arpinaama (1983) ja Sylvester Stallonen kylmän sodan kliseillä mässäillyt nyrkkeilyklassikko Rocky IV. Elokuvia yhdisti se, ettei niistä aina tiennyt, pitäisikö niihin suhtautua vakavasti vai tulisiko niille nauraa.

Sarjan filmit tulivat Yhdysvalloista. Menestyksekäs ohjelma jatkui alkuvuodesta 2013 ”Rautaisen 80-luvun paluulla”. Silloin esitettiin esimerkiksi viihdettä ja taidetta onnistuneesti yhdistävä Predator – saalistaja (1987), jossa lihaskimppu Arnold Schwarzenegger sotii ulkoavaruuden olennon kanssa viidakossa, sekä aikidomestari ja elämäntapaopas Steven Seagalin esikoinen Nico (Above the Law, 1988), jossa otetaan kantaa moraalisiin kysymyksiin rikollisten hakkaamisen lomassa.

Molemmat arkiston sarjat olivat yleisön mieleen. Näytöksissä katsojat nauroivat ja taputtivat. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVIn) Orion-teatterissa esitettiin yleensä vain taiteellisesti korkeatasoisia klassikkoja ja penkeillä istuttiin hiljaa, mutta kasaritoiminta oli poikkeus sääntöön. Orion muuttaa tosin uuteen keskustakirjasto Oodiin, mikä saattaa tuoda katsojien käytökseen muutoksen.

Amerikkalaisella kasaritoiminnalla on myös Suomessa vannoutuneet faninsa. Mistä tämä johtuu? Miksi kyseisillä elokuvilla on kansainvälisesti suuri merkitys? Näitä asioita tutkitaan Rautaisessa 80-luvussa. Mukaan valikoituneissa filmeissä ei ole kyse pelkästä hölmöstä viihteestä, vaan Stallonen, Schwarzeneggerin ja muiden elokuvat muuttivat maailmaa ja vaikuttivat ihmisten tapaan ajatella. Ne ovat kulttuurillisesti tärkeitä.

Kronologisesti nurinkurisesti Helsingin elokuva-arkisto esitti vuonna 2015 sarjan “Rikollinen 1970-luku”, jossa näytettiin väkivaltaisia ja poliittisesti virittyneitä poliisifilmejä. Ne kuvasivat pessimististä amerikkalaista 1970-lukua. Monet niistä, kuten happaman oloisen Clint Eastwoodin (s. 1930) armoton trilleri Likainen Harry (1971), olivat seuraavan vuosikymmenen liioittelevien toimintaelokuvien esikuvia.

Rautaisessa 80-luvussa esitellään ja analysoidaan suosikkifilmejäni. Kyse ei ole täydellisestä otannasta ja näkökulma on pakostakin subjektiivinen. Joitakin elokuvia käsitellään pidemmin, joitakin lyhyemmin. Juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Pyrin kuitenkin keskittymään filmien tulkitsemiseen sen sijaan, että vain referoisin niiden juonia. Paljastuksia pelkäävien kannattaa silti katsoa teoksen hakemistossa listatut elokuvat, ennen kuin niistä alkaa lukea. Mainitut filmit kuuluvat yleissivistykseen, vaikka ei pitäisikään niiden sanomasta tai sävystä.

Vaikka Rautaisessa 80-luvussa keskitytään kasaritoimintaan, siinä paneudutaan myös joihinkin edellisten vuosikymmenien elokuviin, jotka viitoittivat tietä 1980-luvulle. Osaa näistä suunnannäyttäjistä käsitellään tarkasti. Kokonaisuus muodostaa laajan kaaren, joka sisältää paljon kiinnostavaa tietoa.

Toimintaelokuva oli lipputuloissa mitattuna hallitseva lajityyppi 1980-luvulla. Se vaikutti länsimaisessa kulttuurissa laajasti. Ajan amerikkalaisesta hybriksestä (liiallisesta itseluottamuksesta) saa hyvän käsityksen katsomalla tuolloin tehtyjä filmejä. Tähtien sotien lisäksi muita vuosikymmenen hittejä olivat esimerkiksi Tiikerinsilmä – Rocky III (1982), Taistelija 2, Rocky IV ja Predator. Nämä elokuvat olivat erityisen suosittuja Yhdysvalloissa, mutta käärivät rahaa myös muualla.

Siinä missä George Lucas ja Steven Spielberg olivat jakson tunnetuimmat ohjaajat, Stallone ja Schwarzenegger nauttivat vastaavasta asemasta näyttelijöinä. Jälkimmäisiä ei arvostettu virallisissa piireissä (Oscareita jakava elokuva-akatemia on enimmäkseen välttänyt Stallonen, Schwarzeneggerin ja muiden heidän kaltaistensa palkitsemista kuin ruttoa), mutta heidän vaikutusvaltaansa ei voinut heidän ansaitsemiensa rahojen takia kyseenalaistaa. Stallonen ja Schwarzeneggerin esittämät ikoniset hahmot olivat 1980-luvun keskeisiä kuvia.

Vuosi 1982 oli toimintafilmin lajityypin eräs vedenjakaja. Silloin tulivat ensi-iltaan Schwarzeneggerin suosituksi tehnyt Conan – barbaari sekä Stallonen tähtistatuksen sementoineet Taistelija ja Rocky III. Valtavirtaan nousivat Conanin ja Rockyn kaltaiset elokuvat, jotka olivat yhdistelmä tahallista ja tahatonta komiikkaa sekä taidetta ja viihdettä. Resepti osoittautui menestykseksi. Viimeistään Conanin ja kolmannen Rockyn kaltaiset filmit vakuuttivat tuottajat siitä, että liioittelevat elokuvat pärjäävät lliioittelevana aikana. Jatkossa tehtiin lähes yksinomaan Predatorin ja Cobran (1986) kaltaista reipasta toimintaa.

Filmit eivät syntyneet tyhjiössä, vaan imivät vaikutteita kulttuurillisista virtauksista ja yhteiskunnallisista käänteistä. Yhdysvaltojen uho synnytti aggressiivisia filmejä. Niiden epäuskottavuus ei estänyt katsojia mieltymästä niihin. Ne käärivät hyvät rahat. Monet niistä maalasivat kuvaa voimiensa tunnossa olleesta Amerikasta.

Kasaritoiminta hyödynsi epäröimättä b-luokan tuotantoihin aiemmin kuuluneita elementtejä. Näin syntyi erikoisia elokuvia, joita pystyi pitämään perustellusti yhtä aikaa hyvinä ja huonoina. Osa niistä nousi sekä katsojien että kriitikkojen suosioon. Enimmäkseen kasaritoimintaa pidettiin kuitenkin ohimenevänä muoti-ilmiönä, mitä se kieltämättä jossain määrin olikin. Kulttuurihistoriallisesti se on silti tärkeä. Se enteili aikaa, jolloin taiteen ja viihteen välillä ei enää ollut arvostuksessa suurta eroa.

Suuret räjähdykset, one-linerit (lyhyet, tilanteeseen sopivat vitsit), liioitteleva väkivalta ja itseironia ovat eräitä kasaritoiminnan tunnusmerkkejä. Parhaita tällaisia filmejä katsoessa ymmärtää, että tekijöillä on ollut hauskaa niitä tehdessä. Elokuvat tehtiin huolellisesti, mutta huumoria unohtamatta. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi kannattaa kuitenkin tutustua myös niihin penseästi suhtautuviin yleisteoksiin, kuten Peter von Baghin Elokuvan historiaan ja Lajien syntyyn. Von Bagh oli suomalainen filmien renessanssimies, joka muun muassa julkaisi aiheesta kirjoja. Vaikutusvaltainen tekijä tunnetaan etenkin työstään historioitsijana ja toimittajana.

Rautaiseen 80-lukuun poimittuja nimikkeitä merkitsee niiden piittaamattomuus elokuvien tekemiseen perinteisesti liittyneistä säännöistä. Ne loivat omat sääntönsä. Kasaritoiminta nosti halpoihin tuotantoihin kuuluneen sisällön valtavirtaan ja vaikutti merkittävästi filmiteollisuuden kehittymiseen. Monet 2000-luvun alun hittielokuvat olivat 1980-luvun toimintarahasampojen suoraa perua. Näin oli siitä huolimatta, että aiemmat ideologiset ja poliittiset väkivaltafantasiat olivat muuttuneet sisäsiistimmäksi rymistelyksi. Viitteitä aiempaan oli kuitenkin nähtävissä esimerkiksi siinä, että joidenkin pienempien toimintatuotantojen tähdiksi palkattiin WWE-showpainijoita ja UFC-vapaaottelijoita, jotka eivät olleet erityisen vakuuttavia näyttelijöitä. Katsojat eivät menettäneet kiinnostustaan väkivaltaan, mutta sen esitystapa koki muutoksen.

Asiaa pitkään harkittuani päätin arvostella Rautaisen 80-luvun elokuvat tähdillä. Tähtimääriä ei kannata tuijottaa liikaa, sillä niissä on kyse pikemminkin filmien viihteellisestä kuin taiteellisesta arvosta. Ne kertovat käsiteltävien elokuvien asemasta oman lajityyppinsä sisällä. Kasaritoiminta seisoo omilla jaloillaan ja on oma maailmansa. Annetut tähdet kertovat siis lähinnä filmien suhteesta toisiinsa.

Joitakin hyviä elokuvia jää väistämättä käsittelemättä. Hollywoodin unelmatehdas ja muut tahot tehteilivat lukuisia hienoja filmejä 1980-luvulla. Puimatta jäävät tällä kertaa muun muassa James Bondit, Tähtien sodat ja Indiana Jonesit, koska niistä on kirjoitettu muualla tarpeeksi. Kokonaan oma tarinansa on 1990-luvun toiminta, jonka merkitystä täsmennetään lyhyesti luvussa “80-luvun perintö”. Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme tekivät jotkut tunnetuimmat elokuvansa vasta 1990-luvulla.

Monet analysoimani filmit ovat perusteettoman ja tarkoituksettoman väkivaltaisia, mikä on saanut jotkut ehdottamaan niiden kieltämistä. Ehdotusta on perusteltu muun muassa järjettömän verenvuodatuksen vaikutuksella lapsiin. Aikuisetkin voivat olla riehumiselle alttiita ja ottaa siitä mallia. Väkivaltaan turvautuminen ei ole näiden elokuvien täydellistä kieltämistä vaativien mielestä koskaan perusteltua. Tässä hengessä Clint Eastwoodin Likaista Harrya oltiin kieltämässä Suomessa vuonna 1972 sillä perusteella, että sen raakuudet voivat tuhota katsojan mielenterveyden.

Jälkikäteen tällaiset perustelut voivat tuntua typeriltä ja huvittavilta, mutta väkivaltaviihteellä – kuten toimintagenreä voi perustellusti kutsua – on yhä kiivaat vastustajansa. Kriittiselle tarkastelulle on kenties perusteensa, mutta samaan aikaan pitää luottaa katsojien kykyyn ajatella omilla aivoillaan. Ikärajajärjestelmät pitävät perheen pienimmät melko tehokkaasti erossa liian rankasta sisällöstä.

Kasaritoiminta on brutaalia viihdettä. Ammuskeluilla ja tappeluilla ei ole näissä filmeissä yleensä syvällisempää merkitystä, vaan riehuminen toimii lähinnä ajankuluna. Asian moraalittomuutta ihmettelevät lähinnä tiukkapipoisimmat tutkijat. Kasaritoiminta oli aikanaan kriitikkojen hampaissa, mutta tämä johtui lähinnä siitä, että he ottivat lajityypin liian kirjaimellisesti. Sadat miljoonat katsojat nauttivat 1980-luvun valkokankaat vallanneesta väkivallasta taka-ajatuksitta ja tulematta hulluiksi.

Vaikka suurelle osalle Rautaisen 80-luvun filmeistä voi naureskella, niitä ei ole syytä sivuuttaa. Vakava elokuvatutkimus on suhtautunut yleisöä miellyttäneeseen kasaritoimintaan pääasiassa vähättelevästi. Kriitikot ovat pitäneet sitä mauttomana. Teokseni paikkaa tätä aukkoa ja pidän sitä siksi tärkeänä.

On oireellista, että Peter von Baghin järkälemäisessä Elokuvan historiassa Arnold Schwarzenegger mainitaan vain kerran, Sylvester Stallonea ei kertaakaan. Henry Baconin valkokankaiden väkivaltaa käsittelevässä Väkivallan lumossa puhutaan puolestaan lyhyesti toisesta Rambosta, vaikka se jos mikä ansaitsisi suuremman huomion.

Vastaava ylenkatse pätee von Baghin Lajien syntyyn, joka kertoo elokuvien lajityyppien kehityksestä. Von Baghin asenteesta kertoo kirjaan sisältyvä tyly luonnehdinta 1980-luvusta: ”Valkokankaita hallitsivat henkinen infantilisoituminen ja itsetarkoituksellinen väkivalta, jonka merkkejä olivat tekniikan alueella erikoistehosteiden ylivalta ja tematiikan alueella esimerkiksi suosituksi tullut sarjamurhaaja-teema.”

Bacon on samoilla linjoilla vähätellessään Väkivallan lumossa tarkoituksettomilla raakuuksilla mässäileviä filmejä. Pahat hahmot ovat niissä yleensä rasisteja tai muita mustavalkoisesti ajattelevia tyyppejä, jotka eroavat arvomaailmaltaan alleviivatusti tavallisista kansalaisista. Yhteiskunnan tehtävänä on suojella kunnon ihmisiä heiltä. Bacon ei pidä väkivaltaviihdettä arvossa, koska se ei ole realistista. Se esittää tyhmiä kysymyksiä ja tarjoaa tyhmät vastaukset.

Suurin osa vakavasti otettavista tutkijoista ja elokuva-arvostelijoista tuomitsee kasaritoiminnan. Vastakkaiset näkemykset, kuten nimimerkki Vernin Seagalogy (Seagalin elämää ja tuotantoa käsittelevä kirja, joka ilmestyi vuonna 2008) ja Elitistin artikkelit, joissa esitellään Van Dammen, Seagalin ja Stallonen hahmojen moraalista filosofiaa, on usein kirjoitettu kieli poskessa. Niiden tulkinnat huvittavat, mutta ne eivät ole syvällisiä.

Yritin tehdä Rautaisesta 80-luvusta yhdistelmän rentoa naureskelua ja vakavaa pohdiskelua. Näin käsitellyt filmit pääsevät parhaiten oikeuksiinsa, eikä niitä tarvitse alentuvasti vähätellä. Niiden sisältämät kliseet ja stereotypiat eivät välttämättä ole katsojille pahaksi, koska niistä voi oppia.

Kirjaan valitut elokuvat on jaettu teemoittain. Aiheina ovat muun muassa sota (Taistelija, Suoraa toimintaa), urheilu (Bloodsport – viimeiseen asti, Rocky III) sekä avaruus ja science fiction (Conan, Predator). Huomasin tämän jaottelun kiinnostavammaksi kuin kronologisen. Kokonaisuus paisuisi jokaista 1980-luvulla ilmestynyttä toimintafilmiä käsitellessä liian suureksi. Niistä puidaan Rautaisessa 80-luvussa parhaiten valittuihin teemoihin sopivat.

Kuten sanottu, kirjoitan vain omista suosikeistani. Jätin pois muun muassa John G. Avildsenin lämminhenkiset Karate Kidit, koska en pidä niistä. Ulos jäivät myös esimerkiksi Tähtien sodat, jotka on analysoitu puhki, ja megaohjaaja Steven Spielbergin kassamagneetit, kuten Indiana Jonesit, jotka kuuluvat tosin enemmän seikkailugenreen.

Enemmistö mukaan tulleista elokuvista yhdistää huumoria ja toimintaa. Joskus tämä yhteys on suorempaa, joskus epäsuorempaa. Mukana on sekä tahallista että tahatonta komiikkaa. Joskus ero näiden kahden välillä hämärtyy siinä määrin, että vitsikkyyden tarkoituksellisuutta on mahdotonta havaita. Tällaisia filmejä ovat esimerkiksi Road House ja Tango & Cash (1989). Molemmat ovat kulttuurillisia merkkipaaluja, vaikka niiden merkitystä ei ole täysin ymmärretty.

Road Housen ja Tango & Cashin kaltaiset elokuvat huvittavat, jos niiden katsojalla on vähänkään huumorintajua. Niistä oppii paljon omaa napaansa lähes koko 1980-luvun tuijottaneesta itserakkaasta Amerikasta. Vuosikymmenen suurin toimintatähti, Itävallasta Yhdysvaltoihin muuttanut Schwarzenegger, toimi näyttelijänuransa huipun jälkeen politiikassa. Schwarzenegger ymmärsi, että politiikka on hänen uudessa kotimaassaan samanlaista show’ta kuin filmituotanto. Tärkeintä on myydä unelmia ja mielikuvia.

Aikaansa edellä ollut viime vuosisadan amerikkalainen tieteiskirjailija Philip K. Dick ennusti kerran, että tulevaisuuden Amerikassa politiikka ja viihde lähestyvät toisiaan. Niistä tulee niin toistensa kaltaisia, että niitä on vaikea erottaa. Schwarzeneggerin viimeiseen asti tuotteistettu hahmo, joka pääsi esiin näyttelijänä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana, on vahva todiste Dickin väitteen puolesta.

Schwarzeneggerista olisi mahdollisesti jo tullut Yhdysvaltojen presidentti, jos hänen syntymisensä Itävallassa ei olisi estänyt hänen asettumistaan ehdolle. Myös hänen näyttelijäkollegansa, kuten Stallone ja Chuck Norris, olisivat varmasti saaneet paljon ääniä, jos olisivat päättäneet kokeilla siipiään politiikassa. Filmiura teki heistä julkimoita. He olivat osa uutta tähtikulttia, jonka synnytti aiempaa laajemman yleisön tavoittanut media. Heidät tunnistettiin kaduilla.

Toivon lukijan nauttivan Rautaisesta 80-luvusta. Pyrkimyksenä on avata historiaan uusia näkökulmia. Sävy on enimmäkseen kevyt, mutta mukana on myös painavampia kohtia. Teos ei ole kiveen hakattu totuus, vaan katsaus erääseen maailmanhistorian värikkäistä jaksoista. Käsiteltävää olisi enemmänkin, mutta syvällisempi paneutuminen jää nyt muille. Haluan muistuttaa ihmisiä Taistelijan ja Bloodsportin (1988) kaltaisista tärkeistä elokuvista ja saada heidät innostumaan niistä. Kuka tietää, ehkä joku teistä saa Rautaisesta 80-luvusta kipinän omaan tutkimukseenne. Nyt on kuitenkin aika ottaa popcornit esiin, ottaa mukava asento ja antaa filmien viedä.

Helsingissä syksyllä 2018
Esa Mäkijärvi