Roskaamisesta

Theodore Dalrymple kirjoittaa tuoreessa kirjassaan Isossa-Britanniassa räjähdysmäisesti lisääntyneestä roskaamisesta. Ongelma ei ole meille suomalaisille kovin tuttu, sillä olemme tottuneet jätehuoltomme toimivuuteen, sekä hyviin tapoihin, mutta talouskriisin pitkittyessä mekin voimme joutua tottumaan roskaamisen lisääntymiseen. Dalrymplen Litter on pitkä essee, jossa kirjoittaja pohtii omaa suhdettaan roskaamiseen ja kaikkialle hänen kotimaahansa levinneisiin jätteisiin. Heti kirjan alussa tehdään roskien määrään liittyvä hälyttävä huomio: ”Vaimoni epäilee minun toisinaan liioittelevan, mutta nyt hän vahvisti, ettei tämänkertainen käsitykseni ollut dyspeptinen tai johtunut vääristyneestä maailmankuvasta. Hän vahvisti, että roskien määrä on, käyttääkseni jo kauan sitten merkityksensä lähes kokonaan menettänyttä sanaa, uskomaton.” (s. 8)

Litterissä argumentoidaan, että Ison-Britannian kaupunkeja, kyliä ja maaseutua rumentava valtava roskamäärä ei johdu niinkään roskia keräävien tahojen ammattitaidottomuudesta, tai vaikkapa esimerkiksi roskakorien liian vähäisestä määrästä, vaan tapojen turmeluksesta. Roskaaminen on Dalrymplelle vertauskuva kautta linjan tapahtuneelle kulttuuriselle alentumiselle. Ison-Britannian kaltaisessa entisessä maailmanvallassa tämä on sekä ymmärrettävä että hälyttävä ilmiö. Maa on täysin epäonnistunut pyrkimyksessään muodostaa toimiva hyvinvointivaltio. Asiat ovat menneet pieleen pidemmän aikaa, ainakin 1960-luvulta lähtien, eikä valtiolla tunnu olevan muuta ratkaisua lisääntyvään tyytymättömyyteen kuin valvonnan jatkuva lisääminen. Dalrymple huomauttaa, että Isossa-Britanniassa on kaikista maailman turvakameroista kolmannes.

Hyvinvointiyhteiskunta pyörii paperilla, sillä ainakin toistaiseksi rahaa on riittänyt sosiaaliturvaan ja muihin yhteiskunnallisen rauhan ylläpitämiseksi välttämättömiin maksuihin. Taannoiset mellakat kuitenkin osoittivat, että pinnan alla kytee jotain hyvin ikävää. Yksilöllisyyttä korostava hedonistinen elämäntapa on Dalrymplen mielestä johtanut siihen, että roskien jättäminen tienposkeen tuntuu useimmista ihmisistä heidän oikeudeltaan. He ajattelevat yhden vaivaisen tien poskeen heitetyn käärepaperin olevan mitätön asia, mutta kaikkien toimiessa samoin tuloksena on valtava määrä jätettä. Yhä kiireisemmäksi muuttunut elämä on puolestaan johtanut siihen, että ihmiset syövät huomattavan paljon ollessaan liikkeellä. Isoa-Britanniaa rumentavista roskista suurin osa onkin roskaruokapaketteja, sokerivesipulloja ja suklaapatukoiden kääreitä.

Dalrymple kirjoittaa analysoivalla, provosoivalla ja ironisella tyylillä, jota käyttää suomalaisista muun muassa historioitsija ja Dalrymplen hengenheimolainen Timo Vihavainen. Liberaalit hyssyttelevät Dalrymplen mukaan roskaamisesta, koska he haluavat uskoa demokratian pätevän kaikkeen, myös käärepaperien heittelemiseen kadulle. Roskaamisen kieltäminen olisi näin ollen loukkaus ihmisoikeuksia kohtaan: ”Varma keino leimautua Kansan Viholliseksi on ehdottaa ihmisten voivan käyttäytyä omasta halustaan huonosti. Taustalla toimii nimittäin jokin heistä riippumaton voima, joka on löydettävä, että heidät pystytään vapauttamaan vastuusta.” (s. 50) Pidämme näin ollen yllä illuusiota, että roskaava ihminen on uhri, vaikka tiedämme aivan hyvin hänen olevan syyllinen yhdessä hänen elämänsä liian helpoksi tehneen yhteiskunnan kanssa.