Serotoninistä
”On vaikea olla kirjoittamatta satiiria.” Näin totesi pari tuhatta vuotta sitten elänyt roomalainen runoilija Juvenalis. Vähän on hänen päivistään muuttunut, sillä maailma on edelleen sen verran absurdi paikka, että sitä voi olla vaikea ottaa vakavasti. Michel Houellebecqin myrkyllinen satiiri, jossa yhdistetään vakavaa yhteiskunnallistä kritiikkiä alatyyliseen vitsailuun, on ansainnut miljoonia lukijoita, mutta ei toistaiseksi Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Houellebecqin uusi romaani Serotonin (2019), jonka nimi viittaa fiktiiviseen masennuslääkkeeseen, ei myöskään ole tuoreeltaan ilmestynyt suomeksi. Kaltaiseni ranskaa osaamattomat lukijat pystyvät kuitenkin nyt tutustumaan siihen Shaun Whitesiden pätevänä englanninnoksena.
Serotonin on veistetty pitkälti samasta puusta kuin Houellebecqin aiemmat kohuja aiheuttaneet romaanit. Uuden kirjan päähahmo ja kertoja Florent-Claude Labrouste on yksinäinen, onneton ja nihilistisesti ajatteleva keski-ikäinen mies, jolle on selvinnyt ettei elämä olekaan loppumaton sarja yhä suurempia iloja. Asetelma on tuttu. Mielikuvitukseton on myös ranskalaisen kirjailijan esittämä ratkaisu ilottomuudesta kumpuaviin perustuslaatuisiin ongelmiin: kuolema.
Samaa aikaan Houellebecq saarnaa, että himoista pääseminen on tie onneen – tai ainakin eroon niiden aiheuttamista katastrofeista. Hänen proosansa mustavalkoisessa maailmassa, joka on kapitalistisen kilpailullinen, harvat sonnimaiset miehet kaatavat sänkyynsä kaikki naiset ja miesten enemmistön muodostavat mukavat ehdokkaat, kuten Serotoninin Labrouste, kärsivät kiduttavasta ulkopuolisuudesta. He saavat seksiä lähinnä maksamalla siitä ja tuntevat tästä transaktiosta joskus häpeää.
Serotonin on epätasainen teos ihmisen perimmäisestä kyvyttömyydestä vaikuttaa maailmaan ja surullinen puheenvuoro luovuttamisen puolesta. Miksi yrittää, romaanissa kysytään, jos kaikki päättyy kuitenkin traagisesti? Eikö olisi järkevämpää vain turruttaa aistinsa ja odottaa loppua? Kauneus on yksi syy elää, sillä tässäkin Houellebecqin romaanissa on aidosti koskettavia hetkiä, vaikka sen pääsävy onkin masentava. Mauttomat kohdat, kuten Labrousten kirjan alussa omaaman japanilaisen tyttöystävän salattu perverssiys, ovat väsyneitä ja toimivat huonosti. Provokaation jalo taito ei selvästikään ole ikääntyneellä Houellebecqillä enää täysin hallussa.
Serotoninissä on paljon ongelmia: alku on hapuileva, lupaavia keskeisiä ideoita ei kehitetä tarpeeksi ja shokeeraamisyritykset ovat väkinäisiä. Mutta parhaimmillaan teos on taattua Houellebecqiä, eli luonnollista, loistavaa ja yllättävää proosaa, jossa diagnosoidaan yllättävästi maailman epäkohtia. Ranskalainen ei ole mikään profeetta, jollaiseksi sensaatiohakuiset artikkelit ovat hänet nostaneet, mutta hän osaa todella kertoa ihmistä kalvavasta hiljaisesta epätoivosta. Serotonin vakuuttaa käsitellessään tätä lohduttomuutta sen kertojan ymmärtäessä hyödyttömyytensä ja pienuutensa suurten kehityskulkujen keskellä. Pian mikään ei estä häntä putoamasta koko ihmiskunnan ulkopuolelle.
Pidän Houellebecqin romaaneista eniten Maastosta ja kartasta (2010), koska siinä yksityisen surun kautta käsitellään taitavasti yhteisiä ongelmia. Serotonin muistuttaa epätasaisuudessaan ja ajoittaisessa väkinäisyydessään tekijänsä edellistä kirjaa Alistuminen (2014). Siinäkin herkullinen lähtökohta, muslimien nousu valtaan Ranskassa, jätetään pitkälti hyödyntämättä. Väliinputoajaksi niin ikään osoittautuvan Serotoninin päähahmo on työskennellyt maatalousvirastossa ja tuntee sympatiaa ranskalaisten maanviljelijöiden ahdinkoa kohtaan. Euroopan unionin väitetään pilanneen rehellisten viljelijöiden elämän, ja vaikka se pitäisi paikkansa, väite toimii lähinnä tekosyynä hölmölle väkivallalle. Esseistinen ja proosallinen sisältö yhtyvät tässä Houellebecqin teoksessa huonosti.
Alistuminen ja Serotonin eivät ole huonoja romaaneja, mutta ne ovat Houellebecqin loppuun asti vietyihin kirjoihin, kuten Halujen taistelukenttään (1994) ja Alkeishiukkasiin (1998), verrattuna puolinaisia. Uudemmassa tuotannossaan Houellebecq ei mene tarpeeksi pitkälle, eikä ajattele tarpeeksi syvällisesti, vaan tyytyy usein vain ilkkumaan halvasti. Rima on korkealla, koska hän on itse asettanut sen sinne. Houellebecqillä on edelleen lahja löytää ajankohtaisia tai jopa aikaansa edellä olevia aiheita, mutta hän ei Alistumisessa ja Serotoninissä käytä tätä kykyään täysin hyväkseen. Ehkä huikeat myyntiluvut ovat tehneet hänen oikolukijoistaan ja kustannustoimittajistaan turhan kilttejä?
Niin tai näin, Serotonin jakoi ilmestyessään tutusti mielipiteitä. Monet kritiikit keskittyivät jälleen Houellebecqin persoonan ja hänen ajattelunsa setvimiseen. Houellebecq ei ole läheskään taitavin kirjoittaja, mutta hänen kykynsä haistella ajan henkeä on lyömätön. Hänellä on jo koko joukko opetuslapsia. Esimerkiksi tanskalainen Kaspar Colling Nielsen, jonka romaani Tanskan sisällissota 2018–2014 ilmestyi juuri suomeksi, kirjoittaa Houellebecqin mieleen tuovalla tyylillä. Niinpä vaikka kohut ovat auttaneet ranskalaista kauppaamaan kirjojaan, hänet tullaan muistamaan osin paikkansa pitävistä yhteiskunnallisista analyyseistään, jotka ovat hänen romaaniensa moottori.