Slowhandistä

Kitaristivirtuoosi Eric
Claptonin parhaisiin albumeihin kuuluva Slowhand julkaistiin 35 vuotta sitten,
loppuvuodesta 1977. Se debytoi ilmestyessään Yhdysvalloissa listakakkosena ja
sinnitteli kymmeniä viikkoja rapakon takaista levymyyntiä tilastoivalla
Billboardilla. Levy sai ylistäviä arvosteluja. Slowhand nähtiin paluuna
terävimmälle huipulle tekijänsä epätasaisen, mutta hetkensä sisältäneen No
Reason to Cryn (1976) jälkeen. Heittelehtivällä No Reason to Crylla kuultiin
Bob Dylanin kaltaisia nimekkäitä vierailevia muusikkoja, mutta Slowhandillä
ääneen päästettiin enimmäkseen tulkintaansa kypsyyttä saanut Clapton ja hänen yhtyeensä.

Clapton sai Slowhand-lempinimensä The Yardbirdsiä
tuottaneelta Giorgio Gomelskyltä. Nopeana soittajana tunnettu Clapton korjasi
varhaisissa konserteissaan hajonneet kitarankielensä lavalla yleisön hitaan ja
rytmikkään taputuksen saattelemana. Pitkään kestänyt huolellinen korjaus
sai Gomelskyn nimittämään Claptonia vitsikkäästi Slowhandiksi. Tulta
alleen ottanut lempinimi valittiin aikanaan hänen viidennen soololevynsä nimeksi.

Vajaan 40 minuutin mittaisessa Slowhandissä ei ole mitään ylimääräistä. Sanoja
on vähän ja musiikki on yksinkertaista. Sijalle 325 Rolling Stonen parhaiden levyjen listauksessa sijoittunut albumi sisältää sopivan sekoituksen rauhallisempia ja tarttuvampia
lauluja. Rouhea J.J. Cale -cover ”Cocaine” ja herkistely ”Wonderful Tonight”
edustavat selkeintä hittimateriaalia, mutta mukana on myös muita vähemmälle
huomiolle jääneitä helmiä. Esimerkiksi iloisen melodian sisältävä ”Next Time
You See Her” on itse asiassa entiselle rakastetulle ja hänen uudelle miehelleen
suunnattu myrkyllinen julistus. Loistavaa akustista kitarointia sisältävä
”Looking at the Rain” kertoo niin ikään menetetystä onnesta.

Blues-perinteestä ammentaneella Claptonilla oli henkilökohtaisessa elämässään
pitkään pahoja ongelmia. Hän väärinkäytti alkoholia ja huumeita, eikä
tulenarkojen lausuntojen antaminen lavalta parantanut hänen mainettaan. Clapton
leimattiin muun muassa naistenvihaajaksi ja rasistiksi. Henkilökohtaiset
vaikeudet eivät kuitenkaan vaikuttaneet huonolla tavalla musiikkiin. 461 Ocean
Boulevardin ja Slowhandin kaltaisilla onnistuneilla soololevyillä sisältö on
tasapainossa. Pakottomuus johtuu lahjakkuudesta, työstä tai
molemmista yhdessä. Clapton osasi kanavoida tunteensa helposti kuunneltaviin ja
monitasoisiin lauluihin.

1960-luvun puolivälissä tuntematon ihailija maalasi Lontoon esikaupunkialueen
Islingtonin metroaseman seinään spraymaalilla julistuksen ”Clapton is God”
(Clapton on Jumala), viitaten hänen ylivertaiseen soittotaitoonsa. Lentävää
lausetta alkoi sittemmin näkyä kaikkialla kaupungissa. Clapton kääntyi myöhemmin kristinuskoon ja alkoi pitää kuuluisaan valokuvaan
ikuistettua spraykirjoitusta nolona vitsinä, mutta hänen
kitarankäsittelytaitoaan on harvoin kyseenalaistettu.

The Guardianin blogissa väitettiin vuonna 2007, ettei Clapton ole Jumala, eikä edes omaperäinen, vaan ainoastaan keskinkertainen lainaaja. Kirjoittaja toteaa:
”Claptonin suosio on mysteeri – hänessä ei ole tulta, ei kapinaa, ei
musiikillista identiteettiä. Mahdollisuuden saadessaan Clapton joko nukuttaa
sinut tai loukkaa musiikillista makuasi.”

Tällaiset näkemykset on syytä jättää omaan arvoonsa. Suurin osa
populaarimusiikista perustuu taitavaan lainaamiseen, kuten esimerkiksi
Bob Dylanin ja Elvis Costellon vaikuttavat urat osoittavat. Päättömässä kopioinnissa ja älykkäässä tulkinnassa on eronsa. The Yardbirdsin,
Creamin, Blind Faithin ja Derek & the Dominosin kaltaisissa laatuyhtyeissä
soittamisen lisäksi Clapton on tehnyt erinomaisia soololevyjä. Claptonin monipuolinen musiikki ei ehkä ole 1970-luvun jälkeen ollut sitä
edeltävällä tasolla, mutta myös suurin osa hänen huonommasta musiikistaan on
keskivertoa paremmalla tasolla. Slowhandin kaltaiset albumit ovat mestariteoksia, jotka ottavat paikkansa länsimaisen musiikin kaanonissa Claptonin kuoltua.