The Smiths

Vain viisi vuotta (1982-1987) kasassa ollut brittiläinen rockyhtye The Smiths ehti julkaista vain neljä levyä. Nämä levyt, The Smiths (1984), Meat is Murder (1985), The Queen is Dead (1986) ja Strangeways, Here We Come (1987), ovat klassikkoja. Nyt bändiltä on ilmestynyt kokoelma-albumi, The Sound of the Smiths (2008). Kappaleet on remasteroitu kitaristi Johnny Marrin valvovan silmän alla, kun taas laulaja Morrissey vastaa levyn nimestä. Rikkaasta tuplakokoelmasta muistuu mieleen, mikä teki ja tekee yhtyeestä niin hienon.

Kaikkin ilmeisin ensiksi: Morrisseyn sanoitukset ovat nerokkaita. Hän laulaa omintakeisista asioista omintakeisella äänellä. Yhtä aikaa huvittavat ja vakavat laulut käsittelevät yksityisiä ja yleisiä asioita. Morrissey peräänkuuluttaa diskokulttuurin alasajoa, lihansyönnin lopettamista ja Englannin kuningasperheen syöksemistä vallasta. Tekstit, kuten Meat is Murder, There is a Light That Never Goes Out ja Shoplifters of the World Unite, puhuttelevat nykyäänkin. Tämä johtuu siitä, että The Smithsin kuvailema maailma on samaan aikaan sekä outo että tuttu. Sieltä löytyy jokaiselle jotakin. Eikä käy kieltäminen, etteikö brittiläinen tihkusateinen sielunmaisema ole läheinen meille skandinaaveillekin.

The Smiths ei kuitenkaan ole erinomainen pelkästään sanoitustensa takia. On mainittava, että myös musiikki on loistavaa. Johnny Marrin sovitukset ja soitto vievät laulut seuraavalle tasolle. Musiikin arvoa nostaa se, että se kuulostaa edelleen tuoreelta. Aika ei ole syönyt The Smithsin arvoa, kuten monen muun 1980-luvun yhtyeen. Lisäksi on huomionarvoista, että vaikka Morrissey onkin myöhemmällä soolourallaan kynäillyt tarttuvia kappaleita, yksikään niistä ei ole yltänyt The Smithsin tasolle. Marr ja Morrissey ovat tiettävästi edelleen riidoissa. Heidän yhtyeensä hajosi aikoinaan keskinäisiin erimielisyyksiin. Miehet ovat viime vuosina lähentyneet (kuten kokoelmalevyn julkaiseminenkin osoittaa), mutta paluu tai edes kiertue näyttävät silti epätodennäköisiltä.

Kaikkiaan The Smiths oli olemassaolonsa aikana melko aliarvostettu. Sillä oli muutamia hittejä, mutta suurin maine on kertynyt kuluneen 20 vuoden aikana. Bändi nauttii yhä vankkumatonta suosiota indie-piireissä. Kaikki eivät tosin pidä Morrisseyn räiskyvästä persoonallisuudesta, mutta toiset, kuten minä, eivät voi olla rakastamasta häntä. The Smiths oli kuitenkin neljän pääjäsenensä (joihin kahden mainitsemani herran lisäksi kuuluvat myös basisti Andy Rourke ja rumpali Mike Joyce) nerouden kollektiivinen ilmentymä. Se kuuluu lähtemättömästi aikaan, joka ei koskaan palaa. Onneksi musiikki säilyy ikuisesti.