Sodasta

Preussilaisen
teoreetikon Carl von Clausewitzin tunnetun määritelmän mukaan sota on
politiikan jatkamista toisin keinoin. Cicero totesi puolestaan jo ennen
ajanlaskumme alkua, että sota on valtion tai valtion osien väkivaltainen
kamppailu. Tämänhetkisen käsityksen mukaan valtioita ei välttämättä tarvita, vaan sota voi syttyä esimerkiksi kulttuurillisten tai uskonnollisesti
poikkeavien ryhmien välille. Käsityksiä sen roolista on monia. Varmaa on
kuitenkin se, että sotiminen on seurannut ihmiskuntaa koko sen olemassaolon
ajan, eikä väkivalta ole tauonnut juuri missään vaiheessa.

Ihmiset ovat sotineet ammoisista ajoista. John Keegan kuvaa A History of Warfaressa (1993) muun
muassa pronssikauden ja rautakauden primitiivisiä taisteluja
ihmisten välillä. Keegan on eri mieltä Clausewitzin kanssa ja väittää sodan
olevan politiikan jatkumon sijaan sen vääristymä. A History of Warfare käsittelee kronologisesti ja kiinnostavasti eri aselajien kehitystä ja muutoksia ajan saatossa. Keegan keskittyy kuitenkin sosiologiaan ja perustelee konfliktien syitä. Hänen mielestään suurin osa niistä johtui epäonnistuneesta diplomatiasta.

”Ajatus siitä,” Sebastian Junger kirjoittaa loistavassa Sodassa (2010), ”että sodankäynnissä on sääntöjä ja osapuolet
tappavat toisiaan reilun pelin hengessä, kuoli luultavasti lopullisesti konekiväärin
mukana.” (s. 140) Konekiväärin kaltaisen aseen loi ensimmäisenä Richard J.
Gatling Yhdysvalloissa vuonna 1861, mutta Hiram Maxim kehitti ensimmäisen
varsinaisen konekiväärin vuonna 1863. Se oli kevyt ja latautui automaattisesti, mikä teki siitä erittäin
tappavan. Se levisi 1900-luvulle tultaessa kaikkialle maailmaan ja aiheutti
huomattavia tappioita maailmansodissa.

Vietnamin sota (1955–1975) ja Afganistanin sota (1975–1989) muuttivat sotimisen
luonteen. Perinteiset armeijat kohtasivat niissä sissejä. Suunnitelmat pettivät,
koska tilanne oli sekava, ja viholliset saattoivat hyökätä esimerkiksi
paimeniksi pukeutuneina. Epävarmuus nakersi moraalia ja avasi tietä nykyisen tyyppiselle
pirstaleiselle sodankäynnille, jota käydään fyysisen maaston lisäksi
niin kutsutussa inhimillisessä maastossa. Voittajaksi selviytyy henkisesti kestävämpi osapuoli,
joka onnistuu pitämään hengen korkealla ja voittamaan siviilit puolelleen.

Jungerin Sota ja Evan Wrightin Generation Kill (2004) ovat molemmat
hyviä uudehkoja sotakirjoja. Niissä seurataan amerikkalaisia sotilaita, ensimmäisessä
Afganistanissa ja toisessa Irakissa. Kirjat eroavat toisistaan siinä, että Jungerin
teksti on mietiskelevämpää ja Wrightin lähinnä tilanteiden kuvausta.
Kaikkein pahinta Afganistanin ja Irakin kaltaisissa nykyisissä sodissa on odotus. Taisteluiden ja tapahtumien välillä saattaa kulua pitkään, joten miesten hermot ovat koetuksella. Sotilaat eivät juuri ajattele, vaan keskittyvät suorittamaan tehtävää.
Jungerin ja Wrightin kaltaiset lehtimiehet asettavat heidän toimintansa
kontekstiin.

Vaikka tappaminen on väärin, ammattisotilaat odottavat pääsevänsä
tappamaan. Taisteluiden välinen aika on heille henkisesti raskasta. Sotiminen onkin siinä mielessä erikoista, että hengen ottaminen on siinä hyväksyttävää. Junger ja Wright käsittelevät asiaa kirjoissaan ja
suhtautuvat siihen ymmärtäväisesti. Sotilaiden välinpitämättömyys tai ymmärtämättömyys
ei poista heidän vastuutaan. He joutuvat noudattamaan sääntöjä, joiden tarkoituksena on estää pahimpia virheitä tai ylilyöntejä.

1800-luvun filosofi Thomas Hobbes väitti ihmisten olevan loputtomassa sodassa
toisiaan vastaan. Näkemys on liian pessimistinen, mutta siinä on totuuden
siemen. Ihmiskunta on päässyt pitkälle, mutta sotiminen vaikuttaa olevan osa
ihmisten luontoa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään darwinistisesta eloonjäämiskamppailusta,
vaan asia on monimutkaisempi, kuten sodan oikeutusta käsittelevä moraalifilosofia osoittaa. Väkivallattomasta vastarinnasta on siitäkin esimerkkejä. Martin Luther Kingin ja Mohandas Gandhin kaltaiset henkilöt
ovat osoittaneet, että pasifismi voi sekin saada aikaan muutoksen, eikä ensimmäiseksi kannata välttämättä tarttua aseeseen.

Miksi ihmiset sotivat? Eräs Kansainliiton, Yhdistyneiden Kansakuntien, Euroopan Unionin ja muiden vastaavien ryhmittymien perustamisen päämääristä oli pysyvän
rauhan tuominen mantereellemme, mutta kuten hiljattaiset levottomuudet ovat
osoittaneet, odottamattomat yhteiskunnalliset vaikeudet tekevät rauhan säilyttämisestä
vaikeaa. Raakuuksia on karsittu kansainvälisillä laeilla ja sopimuksilla, mutta
kansojen tai kansanryhmien välisiä epäluuloja on vaikea kitkeä. Tulevaisuudessa
resursseista, kuten juomavedestä ja öljystä, käytävät sodat yleistyvät
varmasti, eikä väkivallan loppumisesta näy merkkejä.