Solariksesta

Jarmo Laitanevan toimittama Kirja vs. Leffa -ohjelma jatkuu ja uusi kausi tulee kuunneltavaksi Yle Areenaan niinkin pian kuin 8.4. Pääsin jälleen mukaan ja keskustelemaan Solariksesta, lähinnä Stanislaw Lemin tieteisromaanista (1961) ja siitä sovitetusta Andrei Tarkovskin elokuvasta (1972). Jaksomme taitaa olla tällä kertaa sieltä vakavimmasta päästä.

Science fiction ei ole ihan minun juttuni, mutta poikkeuksia sääntöön ovat Solariksen lisäksi ainakin Dyyni-kirjasarja ja Tähtien sota. Lemin teoksessa psykologi Kris Kelvin matkustaa kaukaista Solaris-planeettaa kiertävälle tutkimusasemalle, jonne hänet on lähetetty selvittämään siellä ilmenneitä ongelmia. Asemalla Kelvin kohtaa paitsi sen hulluiksi tulleet tutkijat, niin myös vaimonsa Hareyn, joka on menehtynyt kymmenen vuotta aikaisemmin.

Syy pelottavaan kohtaamiseen selviää nopeasti. Solarista peittävä kolloidinen meri, jota ihmiset ovat turhaan yrittäneet ymmärtää, on nimittäin luodannut tutkimusaseman asukkaiden alitajuntoja ja lähettänyt heidän luokseen löytöjensä perusteella tuottamiaan vieraita, kuten Hareyn.

Kris yrittää ratkaista kriisiä hankkiutumalla seuralaisestaan eroon ja onnistuukin tässä, mutta sen kopio löytää hänet pian. Ennen pitkää mies rakastuu Hareyyn, vaikka tämä on lähinnä Krisin haave- tai mielikuva. Harey ei esimerkiksi muista heidän riitojaan tai itsemurhaansa. Sotkulla ei voi olla onnellista loppua.

Solaris-valtameri päätellään ihmistä paljon kehittyneemmäksi tai ainakin niin erilaiseksi, ettei sitä voi ymmärtää. Me ihmiset olemme siihen verrattuna aivan liian ristiriitaisia. Eräs kirjan hahmoista kysyykin: ”Miten luulette voivanne vaihtaa tietoja meren kanssa kun ette kykene ymmärtämään edes toisianne?” (s. 30)

Ihmisten mahdottomuus on Lemin tuotannossa toistuva teema. Miten kuvittelemme pystyvämme valloittamaan avaruuden ja pääsevämme yhteyteen sen olioiden kanssa, jos emme hyväksy edes maapalloa ja toisiamme? Todellisesta kommunikaatiosta ei tule mitään, kuten jo Solaris-asukkaiden ja heidän vieraittensa sekavista väleistä huomaa.

Tutkimusaseman tiedemiehet ovatkin kääntäneet katseensa meren sijaan itseensä ja mielemme syvyksiin. Romaanissa todetaan: ”Ihminen on lentänyt tähtiin tutkimaan toisia maailmoja ja toisia sivilisaatioita tutkimatta ensin omaa hämärien käytävien ja salahuoneiden labyrinttiaan, ottamatta selvää mitä on niiden ovien takana, jotka hän on itse sulkenut.” (s. 192)

Solariksen kestävää suosiota selittää sen monipuolisuus. Siitä löytyy muun muassa psykologisia ja hengellisiä teemoja. Politiikkaa ei näy, mutta sen ymmärtää, sillä kirjoittihan puolalainen Lem teoksensa rautaesiripun takana ja kylmän sodan kuumennuttua. Kirjailija osoittaa kyllä rohkeutta kirjoittaessaan uskonnosta ateistisessa Neuvostoliitossa.

Tarkovskin filmissä keskitytään pohtimaan Krisin ja Hareyn (tai Harin, kuten häntä tällä kertaa kutsutaan) rakkautta. Valkokankaalla miehen kliininen masennus tuodaan selkeämmin esiin. Hän on niin yksin, että on valmis jättämään maapallon ja kanssaihmisensä elääkseen Hareyn kanssa – vaikka vain mielessään. Katsoja joutuu tulkitsemaan hämärän loppuratkaisun.

Palaan Tarkovskin pariin aina halutessani palauttaa uskoni taiteen merkitykseen ja voimaan. Hänen hämärille elokuvilleen on helppo naureskella, mutta samaan aikaan niistä välittyy olemassaolon paino. Sekä Lemin että Tarkovskin versioissa Solariksesta ollaan syvällisimpien mahdollisten kysymysten äärellä.