The Handmaid’s Talesta

Amerikkalaiset rakastavat dystopioita. Yhteiskunnan romahtamisesta kertovat tarinat ovat heidän mieleensä, oli kyse sitten luonnonkatastrofeista, zombeista, hirviöistä, avaruusolennoista tai sodista. Yhdysvalloissa herkutellaan ajatuksella, että heidän huolellisesti rakentamansa järjestelmä yllättäen romahtaa. Tässä pelossa on jotakin masokistisen pysyvää, eikä se katoa edes maan pärjätessä.

The Handmaid’s Tale on jälleen yksi tällainen fiktio. Se eroaa muista vastaavista kertomuksista olemalla lähes osoittelevan feministinen. The Handmaid’s Tale, suomeksi Orjattaresi, on Margaret Atwoodin romaani vuodelta 1985. Hulu sovitti sen alkuperäistä nimeä käyttäväksi televisiosarjaksi pari vuotta sitten. Siinä kuvataan uuden sisällissodan jälkeistä amerikkalaista yhteiskuntaa, joka alistaa naisia. Fasistis-uskonnollisessa valtiossa lapsia saamaan pystyvät naiset alistetaan kotiorjiksi. Heidän tehtävänään on huolehtia arkisista askareista ja tehdä isäntäperheelle jälkikasvua.

Asetelma on järkyttävä ja järisyttävä. Se on symbolinen, mutta myös konkreettinen siinä mielessä, ettei naisten asema ole oikeasti vieläkään aivan miesten tasolla. Atwoodin kirja on Hulun sarjaa eheämpi. Totalitaristista alistamista perustellaan molemmissa rauhan säilyttämisellä. Hallitsijoiden halu palata entisiin arvoihin johtaa ilottomaan ja pahaan todellisuuteen, jossa useimmilla naisilla ei ole ihmisarvoa. Heitä käytetään hyväksi. Heidän selviytymiskamppailuaan puistattaa seurata.

Naisia raiskataan systemaattisesti The Handmaid’s Talessa. Yksi asiat parhain päin selittämään pyrkivistä mieshahmoista puhuu vastakkaisen sukupuolen biologisesta kohtalosta ja siitä, että naiset saavat mitä ansaitsevat. Maailma on epäinhimillinen, koska siitä on tullut kylmä. Siitä puuttuu rakkautta. Henkilöt kovettavat itseään, mutta eivät täysin onnistu tässä, vaan kaipaavat lämpöä.

The Handmaid’s Talen päähenkilö on nuori orjatar June Osborne, jota esittää ohjelmassa loistava Elisabeth Moss. June pakotetaan luopumaan nimestään ja ristitään uudelleen Offrediksi. Sisukas June on tarinan harvoja valoja. Hän kieltäytyy luovuttamasta ja pitää kiinni identiteetistään. Häneen verrattuna monet muut hahmot tuntuvat seipään nielleiltä teeskentelijöiltä, jotka eivät tiedä mitä haluavat. June on monisyinen. Hänen juonikkuutensa vie tarinaa eteenpäin ja pitää sen koossa.

Televisiosovituksen eräs ongelma on se, että se on pitkä. Se olisi toiminut paremmin tiiviimpänä, mutta nyt siitä on tulossa kolmas kausi. Kertomus polkee toisinaan paikoillaan sarjaformaatin takia. Enemmistö hahmoista jää pinnallisiksi, vaikka aikaa heidän kehittämisekseen olisi. Keskiöön nousee orjattarien kokema henkinen ja fyysinen väkivalta. Sillä herkutteleminen saattaa tuoda katsojille tiettyä sadistista nautintoa, mutta siihen syyllistyvien motiiveja ei selitetä tarpeeksi. Hallitsijoiden todetaan olevan rikkinäisiä ihmisiä, ei enempää. Keitä he ovat? Mistä he ovat tulleet? Mitä he haluavat? Näihin kysymyksiin annetut vastaukset ovat helppoja ja siksi epäuskottavia.

Orjattaresi osoittaa, että ihmiset voivat syyllistyä poikkeuksellisissa olosuhteissa pahuuteen. Teokseen tutustuminen ei ole mukavaa. Kokemus ei ole eheyttävä, mutta antaa ajattelemisen aihetta. Meillä tuntuu olevan halu alistaa toisia. Kyse ei ole pelkästään sukupuolista, vaan esimerkiksi roduista. Atwoodin tiukka keskittyminen miesten ja naisten väliseen taisteluun saa hänen kirjansa tuntumaan yksipuoliselta.

Samaan aikaan kyse ei ole kuitenkaan erityisen realistisesta skenaariosta, vaan hätähuudosta ja varoituksesta. Tällaiseksi ympäristö voi muuttua, jos olemme välinpitämättömiä emmekä vaali demokratiaa. Räikeimmät poliittiset utopiat johtavat lähinnä raakuuksiin. Orjattaresi julkaistiin Ronald Reaganin toimiessa Yhdysvaltojen presidenttinä. Tarina on pysynyt ajankohtaisena, koska maata hallitsee jälleen mutkat suoriksi vetävä johtaja. Dystopioita ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti. Parhaat niistä kertovat silti epämukavia totuuksia meistä ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta.