The Kingdomista

Kohuttu nuori kirjailija Édouard Louis väitti The Guardianissa viime vuonna, että totuus on kokemassa kirjallisuudessa kansainvälisen vallankumouksen. Viimeinen sana oli tosin laitettu haastattelussa lainausmerkkeihin. Proosaa ei silti voi enää mieltää samalla tavalla keksityksi kuin ennen, eikä sen sisältämiltä ikäviltä totuuksilta ole yhtä helppo ummistaa silmiään. Raja faktan ja fiktion välillä on liukenemassa.

Tässä hengessä kokenut Emmanuel Carrère päätti tulkita Uuden testamentin, no, uudestaan. Näin suuruudenhulluun hankkeeseen voisi ryhtyä vain ison egon omaava ranskalainen älykkö. Tämä ei ole haukku, sillä Euroopan paras kertomakirjallisuus tulee tällä hetkellä Ranskasta. Carrère on sikäläisiä suosikkejani yhdessä muun muassa Louisin ja Michel Houellebecqin kanssa. Kaikilla heistä on valtavasta itsekeskeisyydestään huolimatta tärkeää sanottavaa nykyajasta ja maailmasta, jossa elämme.

Carrèren kristillinen romaani The Kingdom (ranskaksi Le Royaume, 2014) vaikuttaa ensin kertovan hänen kamppailustaan uskomisensa kanssa, mutta kasvaa lähtökohtaansa laajemmaksi ja kiinnostavammaksi. Proosaa, esseetä, tietoa ja historiaa vapaasti yhdistelevässä teoksessa seurataan Carrèren oman elämän lisäksi Raamatun merkkihenkilöiden, lähinnä Paavalin ja Luukaksen, vaiheita. Kunnianhimoisena tavoitteena on selvittää, miten ihmeessä kristityt, häviävän pieni ja arveluttavan maineen omannut lahko, nousi kirkkonsa perustettuaan suureen maineeseen.

Sekalaisesta ja ristiriitaisesta aineksestaan huolimatta hyvin koossa pysyvä The Kingdom on erinomaisesti kirjoitettu, mikä on paljon sanottu siksikin, että tutustuin siihen John Lambertin pätevänä englanninnoksena. Punaisena lankana kulkee Carrèren palava halu uskoa. Hän toivoo kovasti pystyvänsä olemaan kunnon kristitty, mutta ei lopulta pysty siihen, vaan on tuomittu epäileväksi agnostikoksi. Carrère kertoo kristinuskon varhaisen tarinan sekä prosaistin että historioitsijan roolissa, mikä tekee The Kingdomista kiehtovan skitsofreenisen. Sen suhde totuuteen on juuri niin edistyksellinen tai ongelmallinen, kuten Louis sanomalehdessä arveli.

Pystyn samaistumaan Carrèren epäsovinnaiseen ja rienaavanakin varmasti pidettyyn romaaniin siksikin, että myös oma suhteeni uskontoon on ongelmallinen. En kuulu kirkkoon ja, vaikka tunnen sympatiaa hengellisyyttä kohtaan, en ole uskonnollinen. Pidän Raamattua Carrèren tavoin lähinnä klassisena kokoelmana tarinoita. Harrastan kuitenkin historiaa ja Rooman valtakunnan aika, jota The Kingdom pitkälti käsittelee, on lempiaiheitani maailmansotien ohella. Ihmettelen erityisesti roomalaisten kykyä pitää tilkkutäkkimäinen valtakuntansa koossa ja järjestyksessä.

The Kingdom edustaa hieman vastaavaa tunnustuksellista kirjallisuutta kuin mitä Louis tai vaikkapa Karl Ove Knausgård ovat tehneet, mutta Carrère toimii heitä hienovaraisemmin ja tyylikkäämmin. Hän ruoskii kirjassaan itseään, mutta säästää läheisiään ja tuttaviaan, käsitellen heitä kunnioittavasti. Hän pystyy syyttämään ärsyttävänä pitämästään agnostisuudesta pelkästään itseään.

Totuuteen tietokirjoja vapaamielisemmin suhtautuva proosa, josta Carrère tunnetaan, voi toimia paremmin kuin pelkkään kuivaan realismiin takertuva teksti. Louisin Ei enää Eddy (2014) ja Knausgårdin Taisteluni-sarja (2009–2011) ovat eräitä esimerkkejä pätevistä tunnustuksellisista romaaneista. The Kingdom on niiden lailla uudistava, mutta ei yhtä hävytön. Varhaisesta fanaattisuudestaan irti päästänyt Carrère tuntuu nyt olevan enimmäkseen sinut uskonnollisen tilanteensa kanssa. The Kingdom edustaa silti tuskin Jumalan sanaa, tai kuten Karo Hämäläinen toisessa yhteydessä muotoili: ”Totta faktat voivat ollakin, mutta se on toissijaista, kun kyseessä on kaunokirjallinen teos.”

Sillä osuuko itsevarmasti kirjoittava Carrère lähellekään totuutta ei ole väliä. The Kingdom vakuuttaa kaunokirjallisuutena ja on paras häneltä lukemani teos. Pidin myös hänen aiemmista faktaa ja fiktiota sekoittaneista kirjoistaan, kuten Valheesta (2000) ja Limonovista (2011), mutta vasta The Kingdom räjäytti pankin. Siitä nauttiakseen pitää todennäköisesti omata edes pinnallinen kiinnostus Raamattuun, mutta Carrèren romaani sopii silti nähdäkseni sekä avarakatseisille uskovaisille että uteliaille ateisteille. Se muokkaa tuhansia vuosia vanhat kertomukset sulavampaan muotoon ja osoittaa, että Jumalan valtakunta on sisällämme, halusimme sitä tai emme.