The Witcheristä

Viruspandemian aikana on hyvä katsoa tuntikaupalla Netflixiä. Ja myös niitä vähän huonompia sarjoja, kuten The Witcheriä (2019). Muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogian ja Game of Thronesin menestyksen takia rahoituksen saanut puolalainen fantasia, jonka nimi on suomeksi hölmöhkö The Witcher – Noituri, perustuu Andrzej Sapkowskin suosittuihin kirjoihin.

Televisiosovitus on jokseenkin epätasainen. Se vakuuttaa etenkin puvustuksen ja taisteluiden osalta, mutta sen ensimmäinen kausi on kokonaisuutena hieman halvan oloinen. The Witcherin budjetti ei selvästikään ole raskaan sarjan kilpailijoittensa, lähinnä Game of Thronesin, tasolla. Riman alittamisen huomaa hieman vaatimattomista tehosteista ja useiden kohtausten teatterimaisista puitteista. Esimerkiksi kaupungit eivät ole tarpeeksi eläväisiä.

Netflixin sarja vaatii katsojalta The Witcherin ennakkotuntemusta kirjojen tai videopelien kautta, vaikka sen toisesta kaudesta onkin luvattu lineaarisempaa ja hauskempaa. Sankarina häärää kyvykäs mutantti Geralt Rivialainen. Hän jahtaa hirviöitä rahasta, vaikka on useimpien mielestä itsekin kammotus. Geralt esiintyy korostetun miehekkäästi osoittautumalla tunteettomaksi, lihaksikkaaksi ja naisten makuun olevaksi tyypiksi. Hän ei sitoudu pysyvästi, vaan liikkuu juurettomana pitkin maita ja mantuja.

Perusfantasian tapaan The Witcherin valtakunta on koruton ja keskiaikainen. Se koostuu ryteiköistä, kilpailevista kuningaskunnista, lohikäärmeistä, sankarillisista ritareista ja hennoista neidoista, vaikka myös vahvoja naisia, kuten kyvykkäitä kuningattaria ja voimakkaita noitia, löytyy. Kyse on turvallisesta kaupallisesta eskapismista, joka tarjoaa jokaiselle jotakin.

The Witcherin ja Game of Thronesin kaltaisten toiminnallisten kertomusten suosiota selittää niiden fanien halu päästä yksinkertaisempaan ja vanhanaikaisempaan maailmaan. Siellä parhaat miehet ovat komeita sankareita ja naiset seksikkäitä sotureita, eikä pahoista tyypeistä voi lopulta erehtyä. Mytologisia hirviöitä tapetaan ja kunniaa pidetään arvossa.

Keskenkasvuista, ehkä, mutta perin viihdyttävää ja vetoavaa, mistä todistaa muun muassa Taru sormusten herrasta -romaanien kestävä suosio. Paha saa niissä palkkansa, vaikka vivahteitakin toki löytyy. Noiturin eräänä keskeisenä teemana toimii erilaisuuden sietäminen. Ihmisten vihjaillaan olevan pahimpia hirviöitä, koska he eivät ymmärrä edes toisiaan, Geraltin kaltaisista ulkopuolisista puhumattakaan.

Vaikka Noiturin päähahmo ei voi tuntea mitään, kiitos mutaatioittensa, hänellä on silti hieman epäloogisesti sydän paikallaan. Hän ei ole pelkkä palkkasoturi ja tappokone, vaan hänessä on inhimillistä lämpöä, jota raskaan arjen kovettamilta kansalaisilta usein puuttuu. Geralt rakastuu erääseen seksikkääseen noitaan, mutta kommunikaatiovaikeudet estävät suhdetta syvenemästä ja helpottavat keskittymistä toimintaan. Lahdattavaa riittää.

Geraltin seikkailut vakuuttavat eniten proosan tai Netflixin sijaan peleinä. Etenkin useille alustoille julkaistu The Witcher 3: Wild Hunt (2015) on lajissaan valioluokkainen. Siinä Sapkowskin teosten moraalinen monitulkintaisuus säilytetään parhaiten. Pelaaja joutuu tekemään valintoja, jotka eivät ole lainkaan mustavalkoisia, ja vaikka samaa yritetään television puolella, niin toteutus ei ole Wild Huntin tasolla. Noituria kannattaa kuitenkin lähestyä lähinnä harmittomana viihteenä. Se ei silti ole tässäkään suhteessa Taru sormusten herrasta -trilogian tai Game of Thronesin tasolla.