Tree of Lifesta
Terrence Malickin Tree of Life palkittiin Cannesin elokuvafestivaalien tämänvuotisella Kultaisella palmulla. Pysti meni oikeaan osoitteeseen, mutta se olisi pitänyt antaa amerikkalaisauteurille hänen aiemmista elokuvistaan, kuten Julma maa (1973) tai Onnellisten aika (1978), ei tästä uutuudesta. Tree of Life onnistuu reilussa kahdessa tunnissa kertomaan maapallon tähänastisen historian, joten melkoisesta vyörytyksestä on kysymys. Elokuvassa ollaan isojen kysymysten äärellä, eikä sen saama ristiriitainen vastaanotto ole aiheen ja sen toteutuksen huomioiden ollut yllätys. Jotkut ovat vakuuttuneet Tree of Lifen erinomaisuudesta, toiset pitävät sitä käsittämättömänä roskana. Totuus lienee tässä välissä.
Juho Siro pitää Tree of Lifea vaikuttavana luomiskertomuksena, Tuukka Tomperin mielestä Malickin kuvakieli on puolestaan maneerista ja liian tyyliteltyä. Molempia näkökantoja on helppo ymmärtää. Tree of Lifessa kuljetaan samanaikaisesti kahta tarinalankaa, joista ensimmäisessä kuvataan päähenkilöiden elämää ja toisessa maapallollamme tapahtuneita maantieteellisiä muutoksia. Juonet on leikattu toisiinsa tyylillä, joka tuo mieleen runollisen musiikkivideon ja Tony Scottin huonot toimintaelokuvat. Lukemattomien leikkausten ja välähdysten taustalla kuullaan tosin eteeristä klassista musiikkia, joten Malick ei kuvaa toimintaa, vaan yrittää rauhoittaa. Kaikella elämällä on hänen mielestään tarkoituksensa.
Nostan Malickille hattua, sillä hän on David Lynchin, Pedro Almodóvarin ja Lars von Trierin ohella viimeisiä omalaatuisia mainstream-ohjaajia. Heidän elokuvansa pyörivät suurissa teattereissa, vaikka suurin osa niiden katsojista ei ymmärrä näkemästään hölkäsen pöläystä. Tree of Lifen näytöksestä lähti muutama ihminen kesken kaiken pois, ja heidän reaktioistaan pystyi päättelemään, että he pitivät Malickin elokuvaa loukkaavan käsittämättömänä. Lähtijät tuskin lukevat runoutta.
Tree of Lifen luomiskertomus olisi kaivannut viilausta. Laavan pulppuamisen, veden virtauksen ja auringon välkkeen kaltaiset kuvat tuovat mieleen isobudjettisen luontodokumentin Planeettamme maa, eikä niitä kaikessa vaikuttavuudessaankaan jaksa katsoa kovinkaan pitkään. Avaruuteen sijoittuvat kohtaukset, joissa Malick esittelee kierteisgalaksien kaltaisia ihmeitä, tuntuvat erityisen päälleliimatuilta, eikä Jumalan etsiminen tai pelkkä ihmettely riitä mielestäni niiden perusteluiksi.
Näyttelijöistä Brad Pitt on loistava, kuten myös hänen vaimoaan näyttelevä Jessica Chastain, eikä heidän pojistaankaan löydy pahaa sanottavaa. Harvoin näkee itse asiassa näin taitavia lapsinäyttelijöitä. Kaartin ongelmatapaus on hieman yllättäen Pittin hahmon aikuistunutta poikaa Jackia esittävä Sean Penn. Penn on loistava näyttelijä, mutta hän tekee Tree of Lifessa erään myöhäisuransa huonoimmista rooleista.
Malickin elokuva pyrkii kertomaan lapsuuden ihmeistä, jotka ihminen aikuistuessaan onnettomuudekseen menettää, mutta muodikkaissa vaatteissa ja hyväpalkkaisessa työssä kituuttava Jack ei onnistu saamaan katsojien sympatiaa puolelleen. Erityistä vaivaannusta aiheuttaa kohtaus, jossa aikuistunut Jack kohtaa isänsä, äitinsä ja nuoremman itsensä paratiisillisella rannalla. Se on kaikesta päätellen tarkoitettu hetkeksi, jossa hahmot ja katsojat ymmärtävät kuuluvansa ihmiskunnan päättymättömään ketjuun, mutta lopputulos on pitkästyttävä.
Pidin Malickin aiemmasta tuotannosta suuresti, mutta Tree of Life aiheutti ristiriitaisia tunteita. Ihailin toisaalta kuva- ja äänimaailman kauneutta, sekä Pittin vivahteikasta näyttelyä, mutta elokuva vaikutti kaikesta kauneudestaan huolimatta väkinäiseltä. The New Worldin (2005) luontokuvaus oli vaikuttavampaa. Tree of Life on mahtipontinen elokuva, joka kärsii huomattavista ongelmista. Runollisessa kerronnassa ei ole mitään vikaa, mutta Tree of Life olisi hyötynyt yksinkertaisemmasta (eli tavanomaisemmasta) kerronnasta. Elokuvan alkuperäisversio oli tiettävästi kahdeksan tunnin mittainen. Maailman historiaa ei voi lyhyesti kertoa, joten Malickin olisi ehkäpä pitänyt valita yksinkertaisempi aihe.