True Detectivesta

Asiat ovat muuttuneet viihdealalla. Siinä missä valioluokan näyttelijät välttelivät huonossa maineessa olleita televisiosarjoja, nykyään
heitä nähdään usein ruudussa. Elokuvat eivät enää ole ainoa laadukasta
kerrontaa sisältävä media. Sarjaformaatti mahdollistaa laajemman kaaren, jossa
hahmoja ja tarinaa voi kehitellä pitkäjänteisemmällä tavalla. Parhaimmillaan
tuloksena on Salaisten kansioiden, The Sopranosin, Kylmän ringin tai Breaking
Badin kaltaista taidetta ja viihdettä. Joukon jatkeeksi voidaan lisätä uusi True Detective, yksi parhaista HBO:n
julkaisemista sarjoista. 

True Detectiven ensimmäinen kausi on
kahdeksan jakson mittainen. Lyhyys tarkoittaa sitä, että toisin kuin
useimmissa televisiosarjoissa, Nic Pizzolatton kirjoittamassa ja Cary Joji
Fukunagan ohjaamassa kokonaisuudessa ei ole täytejaksoja. Korkeatasoisen sarjan nimi on
ironinen viittaus pulp fiction -kirjallisuustyyppiin, erityisesti 1900-luvulla suosittuun True Detective -lehteen. Ohjelman etsivät ovat tavallisia miehiä, jotka käyttävät kaikki keinot ratkaistakseen juttunsa.

Sarja sijoittuu eteläiseen Lousianaan. Se koostuu hökkeleistä, kuolevista kaupungeista, kemianteollisuudesta, rehevästä kasvillisuudesta, rämeestä ja ihmisistä, jotka suhtautuvat
vihamielisesti poliisiin. Etsivät etsivät sarjamurhaajaa.
Karismaattisilla, rikkinäisillä ja älykkäillä päähahmoilla, Rustin Cohlella
(Matthew McConaughey) ja Martin Hartilla (Woody Harrelson), on syynsä työskennellä surkeassa takapajulassa. Kertomus avautuu pala palalta. Se jää häiritsemään
ahdistavuutensa takia, eikä televisiossa ole tätä ennen pystytty luomaan yhtä
voimakasta tunnelmaa. 

The Atlantic nosti True Detectiven tämän hetken parhaaksi
sarjaksi. Se muistuttaa tyylilltään läheisesti David Fincherin elokuvia,
kuten Seitsemää ja Zodiacia, mutta on esikuviaan parempi. Vähitellen kasautuvat paineet johtavat draamaan ja toimintaan. Dialogi on
kirjallista, mutta toiminta on kuin suoraan tavallisesta poliisisarjasta. Cohle
ja Hart täydentävät toisiaan. Ensimmäinen on nihilistinen ja maaninen, toinen pidetty etsivä, jolla on pimeä puolensa. Ääripäitä olevien hahmojen käyttö ei ole uutta. Arthur Conan Doyle kokeili sitä aikoinaan Sherlock Holmesissa. 

True Detective on elokuvallinen. Se
toimisi valkokankaalla, ja tekijöiden kannattaisi miettiä voisiko tämän
mahdollisuuden toteuttaa tulevaisuudessa. Kerronta on erikoista. Suurin osa tapahtumista sijoittuu etäiseen menneisyyteen ja ne kerrotaan takautuvasti vanhentuneiden päähahmojen kautta. Juoni ei ole ihmeellinen,
mutta dialogin, näyttelyn ja tunnelman osalta True Detective on omaa luokkaansa. Sen mainostetulla antologiarakenteella on potentiaalia. Tulevilla kausilla on eri näyttelijät ja tarinat. McConaughey ja Harrelson
suostuivat tulemaan mukaan juuri siksi, ettei heidän tarvinnut sitoutua
pitkään tuotantoon.

Elokuvallisuus ei ole True Detectivessa pelkkä halpa temppu, jolla luodaan illuusio sen laadusta, vaan tärkeä osa sarjan tunnelmaa. Paras esimerkki korkeatasoisuudesta on neljännen
jakson pitkä leikkaamaton kohtaus, jossa seurataan pieleen
menevää ryöstöä. Autoja, ihmisiä ja helikopterin sisältävä kohtaus on parasta
televisiossa nähtyä koreografian ja kuvauksen juhlaa. Se vie katsojan hallusinatoriseen
kovien huumeiden maailmaan, josta peitetehtävissä ennen toiminut Cohle selviää vain ihmeen kaupalla.

Ennen kaikkea True Detective on
nautinnollisen hidas. Vaikka siinä on vain kahdeksan jaksoa, sarjamurhaajaa etsitään rauhassa.
Toiminta on intensiivistä, mutta sitä on vähän. Cohle ja Hart puhuvat
filosofiasta, olemassaolosta ja muista syvällisistä asioista. Mutkikas jutustelu tuntuu vain paikoin väkinäiseltä. Se soljuu kauniisti. Tekijät jättävät riittävästi tilaa hiljaisuudelle, jolle ei ole lyhyissä toimintaelokuvissa paikkaa, mutta joka sopii hyvin pitkään sarjaan. Ratkaisua saa odottaa. Hahmoja käsitellään kärsivällisesti. Heidän keskustelujaan, riitojaan ja myllerrystään seuraa mielellään.

True Detectivessa viitataan
toistuvasti The King in Yellowiin,
Robert W. Chambersin novellikokoelmaan, joka julkaistiin vuonna 1895. Kuten io9:ssä
huomautetaan, tämän kirjan tietäminen on olennaista sarjan ymmärtämisen
kannalta. The King in Yellow on
Chambersin novellien näytelmä, joka tekee kaikki sen lukevat tai näkevät
hulluksi. Näytelmä, aivan kuten sarjakin, sisältää hirveitä totuuksia maailmasta,
jossa elämme. Cohle ja Hart sukeltavat rikoksiin ja salaliittoihin. Ne tuhoavat heidät, mutta saavat heidät ymmärtämään toisiaan.