Unelmien sielunmessusta

maxresdefault

Hubert Selby, Jr. (1928–2004) kirjoitti omaperäistä, rajua ja mielipiteitä jakanutta proosaa. Hänen keskeisiin teoksiinsa kuuluvat romaanit Päätepysäkki: Brooklyn (1983) ja Unelmien sielunmessu (1985). Selbyn erotti massasta se, että hän kuvasi inhorealistisesti nuoruutensa väkivaltaista maailmaa, ja se, ettei hän juuri välittänyt oikeinkirjoituksesta. Tajunnanvirtatekniikalla kirjoittanut Selby käsitteli kirjoissaan muun muassa kodittomuutta, huumeriippuvuutta, prostituutiota ja muita taiteessa yleensä käsittelemättä jääviä aiheita.

Unelmien sielunmessu kertoo riippuvuuksista. Darren Aronofsky sovitti sen elokuvaksi vuonna 2000. Kirjan ja filmin laadusta kertoo se, että kumpikin on vielä tänä päivänä ajan hermolla. Molemmat ovat ravistelevia. Ne eivät ole hymistelyä tai kauhistelua, vaan pyrkivät pääsemään mahdollisimman lähelle totuutta. Selby käsittelee hahmojaan kovakouraisesti. Hän oli itse pitkään addikti, mikä antoi hänelle mahdollisuuden käsitellä Unelmien sielunmessussa riippuvuutta realistisesti ja kertoa sen pahimmista seurauksista. Kirjailijana hän oli samaa aihepiiriä käsitellyttä ja selvästi enemmän julkisuutta saanutta aikalaistaan William S. Burroughsia parempi.

Unelmien sielunmessu on lokeroitu huume-elokuvaksi yhdessä muun muassa Trainspottingin (1996) kanssa. Aronofskyn filmin kaari on kuitenkin laajempi. Ohjaaja totesi kiinnostuneensa riippuvuuksien luonteesta, liittyivät nämä sitten vaikkapa huumeisiin, nikotiiniin tai ruokaan. Ihmisen ajattelu on kaikissa vastaavaa. Hänen on vaikea päästä eroon asiasta, johon hänellä on fyysinen ja henkinen riippuvuus. Irti päästämiseen vaadittava prosessi on väistämättä kivulias.

Aronofoskyn varhaisiin tavaramerkkeihin kuuluvat nopeat leikkaukset toimivat Unelmien sielunmessussa. Rytmi on hengästyttävä. Hahmojen eristäytyneisyyttä heitä ympäröivästä yhteiskunnasta kuvataan kuvaamalla heitä joko hyvin läheltä tai hyvin kaukaa. Kenelläkään ei ole helppoa. Vanhainkodissa asuva Sara Goldfarb (Ellen Burstyn) on koukussa televisioon ja ruokiin. Sara keksii haluavansa laihtua, mistä syystä hän päätyy väärinkäyttämään välinpitämättömän lääkärin hänelle määräämiä lääkkeitä. Hänen poikansa Harry (Jared Leto) ja tämän tyttöystävä Marion Silver (Jennifer Connelly) ovat puolestaan koukussa heroiiniin. Huume vaikuttaa olevan alussa tie seikkailulliseen, kapinalliseen elämään, mutta osoittautuu nopeasti tuhoisaksi voimaksi.

Harry haluaa perustaa oman yrityksen, Marion haaveilee suunnittelemiaan vaatteita myyvästä liikkeestä. Harryn ystävä Tyrone C. Love (Marlon Wayans) ehdottaa huumekauppaa rahojen keräämiseksi. Kaikki menee hetken hyvin, mutta riippuvuus polttaa kolmikon pian loppuun. Nuoret eivät heti ymmärrä valintojensa seurauksia. He kuvittelevat olevansa vankeina kahlitsevassa todellisuudessa. He pakenevat sitä huumeilla, mutta joutuvat niiden takia entistä pahempaan paikkaan. Kirjaa uskollisesti seuraavassa elokuvassa ei ole juuri lohtua, mikä lisää sen ahdistavuutta.

Täydellisessä maailmassa Sara pääsisi televisioon ja nuoret toteuttaisivat haaveensa. Lääkkeet ja huumeet mahdollistavat näiden unelmien kuvittelemisen todeksi. Todellisuudessa kaikki murenee, eikä Saran, Harryn ja Marionin alamäkeä ole helppo seurata. Aivan elokuvan lopussa toivonsa menettäneet hahmot näytetään käpertyneinä sikiöasentoon. Sitä ennen he ovat vajonneet pohjalle. Ei ihme, että The A.V. Club sijoitti Unelmien sielunmessun ensimmäiseksi listallaan, jossa etsittiin loistavia elokuvia, joita ei halua katsoa uudestaan.

Jopa The Guardian, yleensä näin väkivaltaisia filmejä kammoksuva lehti, pitää Unelmien sielunmessua loistavana. Lehteen tammikuussa 2001 kirjoittanut Peter Bradshaw epäilee kuitenkin elokuvan moraalisia vaikuttimia: ”Milloin kaikki meni pieleen? Oliko tuho välttämätön? Ja mikä tarkalleen on ’unelma’, josta tämä on sielunmessu, ja johon viitataan haaveiden haihtumisen vertauskuvana? Tässä elokuva on arvoituksellinen, eikä Unelmien sielunmessun viittaamaa moraalia ja merkitystä ole helppo löytää.”

Bradshaw’ta ja muita kriitikoita on häirinnyt se, ettei Unelmien sielunmessu tarjoa vastauksia, pelkästään hirveää kurjuutta. Sen huumeiden vastaisuus on ilmeistä, mutta onko tämä tarpeeksi kauheuksien näyttämiseksi? Pelkästään esteettisesti tarkasteltuna Aronofoskyn ohjaus on upea. Myös näyttely on loistavaa, vaikka miespääosa Jared Letoa onkin nykyään vaikea ottaa tosissaan hänen ryhdyttyään muusikoksi ja alettua revittelemään 30 Seconds to Marsissa. Näin armottomat elokuvat ovat harvassa. Unelmien sielunmessua ei välttämättä halua katsoa kahdesti, mutta ensimmäinen kerta on hyvässä ja pahassa ikimuistoinen.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *