Valheesta
Pyöritän tänä syksynä Helsingin työväenopistossa ranskalaisen nykykirjallisuuden lukupiiriä. Sen pääpaino on yhteiskunnallisessa fiktiossa ja otanta sen verran laaja, että jopa pian vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmestynyt Emmanuel Carrèren (s. 1957) läpimurtoromaani Valhe mahtui mukaan.
Carrère julkaisi ennen 40-vuosissyntymäpäiväänsä viisi romaania, jotka keräsivät kiitosta ja myivät vähintään kohtalaisesti. Mutta nämä teokset kalpenevat tyylillisesti verrattuna Valheeseen ja Carrèrelta sen jälkeen ilmestyneisiin kirjoihin. Ne ovat tunnustuksellisia, jopa autofiktiivisiä, ja kirjailija noudattaa niissä teesiään, jonka mukaan ilmaisunvapaus pitää taata hinnalla millä hyvänsä.
Valhe kertoo Jean-Claude Romandin tositarinan. Romand teeskenteli olevansa lääkäri 18 vuoden ajan, petti läheisiään lisäksi muun muassa kavaltamalla heidän rahojaan ja murhasi paljastumisen lähestyessä vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa tammikuussa 1993. Carrère tutustui Romandiin, oli tämän kanssa kirjeenvaihdossa ja halusi kirjoittaa tämän elämäntarinan.
Eeettiset ja moraaliset näkökohdat osoittautuivat tällä kertaa kirjailijalle erittäin vaikeiksi ratkaista. Carrère ei halunnut tehdä Romandista uhria tai sankaria, sellaista kuin Raskolnikov klassikossa Rikos ja rangaistus, eikä myöskään käyttää Romandin tapausta hyväkseen saadakseen romaanilleen helppoa julkisuutta. Carrère taisteli Valheen kanssa kuusi pitkää vuotta. Hän kokeili huonolla menestyksellä eri lähestymistapoja, kunnes keksi vaihtaa ensimmäisen persoonan kerrontaan. Hänen edelliset romaaninsa oli kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja siten varsin etäännytetysti, mutta nyt hän koki olevansa laittamaan itsensä likoon.
Kaunokirjalliseksi esikuvaksi tuli Truman Capoten true crime -klassikko Kylmäverisesti (1966). Capoten teos oli Carrèresta huomattavista ansioistaan huolimatta moraaliton, koska amerikkalainen kirjailija kätki siinä laskelmoidusti läheisen suhteensa käsittelemiinsä murhaajiin. Mielestään moraalisempi Carrére halusi puolestaan Valheessa tehdä selväksi sekä tuntevansa Romandin että omaavansa häntä kohtaan ristiriitaisia tunteita.
Mutta myös Valhetta voi kutsua arveluttavaksi useammasta syystä. Ensinnäkin Carrère on väärällä puolella eli murhaajan leirissä omaisten sijaan. Romand on hänen teoksensa päähenkilö ja Carrère itse selvä kakkonen. Toiseksi Valhe on romaani, kuten jo sen etukannessa lukee, mutta sitä päätyy helposti lukemaan tietokirjana, kuten Capoten Kylmäverisesti-tarinaa. Mikä on kaunokirjailijan vastuu? Entä tulisiko ilmaisunvapauden nimissä saada esittää mitä tahansa tulkintoja faktoina?
Nämä ovat kiinnostavia ja mielipiteitä jakavia kysymyksiä. Varmaa on se, että Valhe on hieno romaani, vaikka se ärsytti luonnollisesti lukupiiriläisiäni aika lailla. Carrère on heidän mukaansa ärsyttävän omahyväinen (mikä pitää paikkansa, mutta lieventävinä asianhaaroina voidaan nostaa esiin hänen ranskalaisuutensa ja kirjailijuutensa), minkä lisäksi Valhe antaa Romandin lähipiiristä puupäisen kuvan. Romaani sijoittuu Ranskan ja Sveitsin rikkaalle rajaseudulle. Sen asukkaat ovat Carrèren tulkinnassa omahyväisiä typeryksiä, joille tärkeintä on elämän kulisseista huolehtiminen. Se mahdollisti suurelta osin Romandin pitkän valheen ja johti hänen veritekoonsa.
Parhaiden kaunokirjailijoiden sanotaan olevan parhaita valehtelijoita, sillä pitäähän heidän, sepittäjien, vakuuttaa vaativat lukijat. Valheen suomenkielinen nimi (alkuteos on L’Adversaire, Vastustaja, millä viitataan ainakin paholaiseen) on siis herkullisen monimerkityksellinen. Niinpä muun muassa edellä linkitetyssä The New York Timesin artikkelissa esitetty väite, jonka mukaan Michel Houellebecq on Ranskan paras kaunokirjailija ja Carrère paras tietokirjailija, tuntuu epätarkalta. Carrère vain yhdistelee hienosti lajityyppejä muiden autofiktion mestareiden tavoin.
Valhe ei ole menettänyt todistusvoimaansa.reilussa 20 vuodessa. Riittää kun vertaa sitä saman tekijän Huviretki painajaisiin -romaaniin (1995), joka käsittelee vastaavia teemoja, mutta löysemmin. Valhe kasvaa puistattavaksi sepitteeksi hyväuskoisuudesta, pahuudesta ja siitä, mihin valehteleminen toisten miellyttämiseksi voi kauheimmillaan johtaa. Olen myös itse paininut näiden samojen asioiden kanssa, mikä tekee Carrèren ehkä parhaasta romaanista minulle henkilökohtaisesti tärkeän.