Valkoisesta kohinasta
Sain kolmannella yrittämällä luettua loppuun Don DeLillon romaanin Valkoinen kohina (1985). Väsyin edellisillä kerroilla DeLillon raskaaseen ja huolelliseen kieleen, jota sekä rakastan että vihaan, mutta pystyin nyt säilyttämään hänestä nauttimiseen välttämättömän keskittymisen. Helene Kortekallion suomennos on huolellinen, vaikka siihen on jäänyt joitakin anglismeja, ja mahdollistaa kunnon uppoutumisen.
Pidän postmodernistista klassikkoa Valkoista kohinaa tekijänsä päätyönä Alamaailman (1997) ohella. DeLillo kaavaili alun perin nimeävänsä läpimurtoromaaninsa Panasoniciksi, mutta joutui vaihtamaan otsikkoa suuryrityksen vaatimuksesta. Kuten The Guardianissa todettiin, Valkoisessa kohinassa kuluttaminen saa meidät unohtamaan kuolevaisuutemme, kunnes meidän on pakko tehdä sen kanssa tiliä. Shoppailusta ja tieteestä on tullut uskontoja, joiden kyseenalaistamista pidetään epäamerikkalaisena.
DeLillon proosaa voi kritisoida sen kylmyydestä ja tietystä huumorintajuttomuudesta, vaikka yhdysvaltalainen onkin hienovaraisen mustan huumorin mestari. Valkoisen kohinan päähahmo Jack Gladney johtaa esimerkiksi erikoista Hitler-tutkimuksen laitosta. Romaanin lopussa ostoksille tulleet vanhukset puolestaan hämmentyvät supermarketissa, kun tuotteiden hyllypaikkoja on vaihdettu ilman varoitusta tai logiikkaa. Kenties tunnetuin Valkoisen kohinan vitsi on kuitenkin ”Amerikan eniten kuvatuin lato”, jossa ei ole muuta erikoista kuin sen kuuluisuus.
Valkoista kohinaa lukiessa unohtuu, että se ei sijoitu nykyhetkeen, niin aikaansa edellä se oli. Vainoharhaisessa romaanissa ei esiinny älypuhelimia tai sosiaalista mediaa, mutta muuten sen tunnelma on kuin suoraan muun muassa salaliittoteorioiden ja koronaviruksen merkitsemältä 2020-luvulta. Pystymme samaistumaan sekä hänen kuvaamiinsa neurooseihin että periamerikkalaiseen tuskailuun.
Eräs kollegani luonnehti Valkoista kohinaa pelottavaksi, vaikka se on lähinnä viileä satiiri. Sen henkilöt suhtautuvat pakkomielteisen epäilevästi kuolemaan ja viranomaisiin. Juoni on pettävän yksinkertainen: pikkukaupungin asukkaiden hiljainen elämä päättyy, kun rikkoutuneesta junavaunusta pääsee ilmaan kaasupilvi, jonka sisältämien myrkkyjen hengittämisen seurauksista kukaan ei ole varma. Kriisissä varmuudet pettävät. Yhdysvaltalaiset perustotuudet, kuten itsemääräämisoikeus ja vapaus, eivät enää päde, mikä saa hahmot tuntemaan itsensä heikoiksi ja hyödyttömiksi. Mitä järkeä on vaikkapa Hitlerin tutkimisella tai ladon kuvaamisella, jos loppu on lähellä?
Tämänkin DeLillon kirjan kertoja on kuin vahvassa rauhoittavassa lääkityksessä. Ihmiset puhuvat toistensa ohi ja yli, unohtaen todellisen kommunikaation. Elämä on latistunut viihteeksi ja kuolemaa pidetään ongelmana, jonka lääketiede tai teknologia ennemmin tai myöhemmin ratkaisee. Menosta tulevat mieleen nuoremmat amerikkalaiset kirjailijat, kuten David Foster Wallace ja Bret Easton Ellis, jotka ammensivat DeLillolta.
Suomalaisista tekijöistä Tommi Melender on toistuvasti korostanut Valkoisen kohinan hienoutta. Hän kirjoitti blogissaan vuonna 2014: ”Valkoista kohinaa voisi luonnehtia romaaniksi kovasta teknologiasta ja pehmeästä tiedosta. Tieteen huippusaavutuksia edustavat viestintävälineemme muuttavat todelliset tapahtumat – sodat, nälänhädät, ympäristökatastrofit – aalloiksi ja säteilyiksi, jotka tavoittavat meidät kotisohvaltamme.”
Vaikka radio ja televisio ovat menettäneet asemiaan, niin Valkoisen kohinan varoitukset ovat vain korostuneet nykyisenä teknologian, viihteen ja miksei myös lääketieteen valtakautena. Teokseen uppoutuminen saattaa vaatia keskimääräistä enemmän ponnistelua, mutta vaiva kannattaa, sillä DeLillo on parhaita rapakon takaisia postmodernisteja, häneltä saamatta jääneen Nobelin arvoinen.