Vierivistä kivistä

The Rolling Stones, 1972

Viime vuonna julkaistiin uudelleen The Rolling Stonesin paras pitkäsoitto, Exile On Main Street. Se viimeisteli jatkuvan nousukiidon, jossa yhtye oli ollut oikeastaan vuoden 1964 esikoislevystään lähtien. Väliin mahtui tosin kehnompaakin materiaalia, kuten vuoden 1967 Their Satanic Majesties Request, mutta vuoden 1972 Exile On Main Street on The Rolling Stonesin selkeästi paras albumi. Se on myös yhtyeen viimeinen loistava pitkäsoitto, sillä sen jälkeen julkaistut levyt ovat yksittäisiä hienoja kappaleita lukuun ottamatta olleet pelkkää roskaa.

Exile On Main Streetin levytyksestä liikkuu mielenkiintoisia tarinoita. Verottajaa pakoon lähtenyt yhtye äänitti albumin pohjan Etelä-Ranskassa ja viimeisteli työn myöhemmin Los Angelesissa. Nauhoitukset aloitettiin kitaristi Keith Richardsin ostamassa suuressa 1800-lukulaisessa kartanossa, jossa inspiraationa toimivat alkoholi ja huumeet. Richards käytti heroiinia ja paikalla nähtiin muun muassa William S. Burroughsin kaltaisia hämäriä tyyppejä. Yhtye oli paikalla milloin mitenkin, mutta Exile On Main Streetin kappaleet äänitettiin pääasiassa öiseen aikaan.

Tuloksena oli loistava albumi. Exile On Main Street on tuplalevy, jolla ei ole yhtään huonoa kappaletta. Sillä ei myöskään ole yhtään The Rolling Stonesin tunnetuimmista kappaleista, vaikka lauluista muun muassa Tumbling Dice ja Happy ovat myöhemmin saaneet klassikon aseman. Edellisten The Rolling Stones -levyjen ongelmahan oli, että niillä oli muutamia (Paint It, Black, Sympathy for the Devil, Brown Sugar) muuta materiaalia korkeatasoisempia lauluja. Exile On Main Streetillä tätä ongelmaa ei ole, sillä levy on tasaisen laadukas. Sen kaoottinen tuotanto tuotti tällä kertaa yllättävän hyvän tuloksen.

Aikalaiskriitikot eivät Exile On Main Streetistä välittäneet. Heidän mukaansa se ei ollut kummoinen kokonaisuus, vaikka monien mielipide on myöhemmin muuttunut. Levyn aikoinaan lyttyyn haukkunut Rolling Stone -lehti listasi sen myöhemmin 500 parhaan koskaan julkaistun levyn joukkoon. Moinen takinkääntö on oikeastaan kummallista, sillä Exile On Main Street ei ole runsaasta kappalemäärästään huolimatta mitenkään vaikea albumi. Se on tarttuva levy, jonka erinomainen musiikki vaihtelee kantrista bluesiin ja jopa souliin asti.

The Rolling Stones on aina hallinnut lukuisia musiikkityylejä ja Exile On Main Street on eräs yhtyeen rönsyilevimmistä levyistä. Levyllä on jopa gospel-musiikkia, kuten ohjaaja Martin Scorsesen konserttitaltiointinakin myöhemmin tunnetuksi tulleessa laulussa Shine A Light. Vierivät kivet ovat Exile On Main Streetin jälkeen sammaloituneet markkinointikoneeksi, mutta vuoden 1972 levyn kuunteleminen palauttaa mieleen hienon musiikin jota he tekivät.