Virosta

Vietin viime viikolla aikaa Tallinnassa. Asuin siellä kuluneet kolme vuotta, ja vaikka olen nyt muuttanut takaisin Helsinkiin, niin olen edelleen kiinnostunut eteläisestä naapurimaastamme. Viro on tutkimisen arvoinen. Tallinna on esimerkiksi kaukana siitä ostos- ja juopotteluparatiisista, jona monet suomalaiset sitä pitävät, ja muualtakin Virosta löytyy kauniita kaupunkeja. Ennen kaikkea Virosta löytää selviä merkkejä sekä varhaisemmasta että hiljattaisemmasta historiasta. Maa on tässä suhteessa täysi vastakohta Suomelle, sillä meillä melkein kaikki menneisyydestä muistuttava on lanattu puskutraktoreilla maan tasalle.

Menneisyyden muistelulla on hyvät ja huonot puolensa, koska Viron historiallisuus on tietysti osin pakon sanelemaa. Maa ei ole vieläkään täysin toipunut Neuvostoliiton miehityksen huomattavan negatiivisesta vaikutuksista, ja esimerkiksi Tallinnasta löytyy runsaasti ankeaa kommunistista arkkitehtuuria. Samanlaisia harmaita laatikkotaloja löytyy kaikista entisen Neuvostoliiton maista. Kävin taannoin Varsovassa, ja sen laitamilla näkyi aivan samanlaisia lähiökerrostaloja kuin Tallinnan Mustamäessä ja Lasnamäessä. Lisäksi Tallinnan vanha kaupunki on tanskalaisten ja saksalaisten ritareiden aikoinaan rakentama. Kaupungin kokonaisarkkitehtuuri muistuttaa asukkaita ja vierailijoita kipeästä menneisyydestä.

Seppo Zetterbergin muutama vuosi sitten julkaisema Viron historia käy läpi maan vaiheita jääkaudelta tähän päivään. Kirjasta suurin osa keskittyy ymmärrettävästi Tallinnan tapahtumiin, koska Viron väestöstä (noin 1,2 miljoonaa) suurin osa (noin 400,000) asuu pääkaupunki Tallinnassa. Suomen historioitsijoita kritisoidaan joskus helsinkikeskeisyydestä, mutta tallinnakeskeisyys on tässä suhteessa omaa luokkaansa. Virolaisten pääkaupunki-intoilua on tosin viime aikoina yritetty laimentaa järjestemällä esimerkiksi itsenäisyyspäivän paraateja ja itsenäisyyspäivän vastaanottoja muualla kuin Tallinnassa.

Viron kohtalona on ollut sijaita suurten ja voimakkaiden valtakuntien, kuten Venäjän, Saksan, Puolan ja Ruotsin läheisyydessä. Baltian maantieteellisestä alueesta, kuten Latviasta, Liettuasta ja Virosta, onkin taisteltu kiivaasti. Saksa hallitsi Viron aluetta monta sataa vuotta, ja saksalaiset ovatkin virolaisten historiallisia päävihollisia, mutta maa on ollut myös Tanskan, Venäjän, Neuvostoliiton ja Ruotsin alaisuudessa. Parhaimmillaan asiat olivat Ruotsin vallan aikana, eli noin 1600-luvulta 1700-luvulle. Tällöin otettiin kulttuurillisia ja taloudellisia edistysaskeleita, ja Viron alue teki myös tiivistä yhteistyötä niin ikään Ruotsin valtakunnan alaisuuteen kuuluneen Suomen alueen kanssa. Itsenäistymisestä ei vielä tällöin ollut Virossa ja Suomessa puhetta, vaikka maissa puhuttiinkin ruotsin lisäksi niiden omia kieliä.

Suomen ja Viron itsenäistymispyrkimykset pääsivät vauhtiin samoihin aikoihin. 1800-luvulla intoiltiin omasta lipusta ja kielestä. Maiden kulttuurit olivat lähellä tosiaan. Elias Lönnrot teki 1800-luvulla matkoja Viroon. Hänen vierailujensa ja runojensa inspiroima syntyi Viron kansalliseepos, Kalevipoeg. Maamme erkanivat toisistaan oikeastaan vasta Neuvostoliiton miehityksen aikana. 1940-luvulta vuoteen 1991 virolaiset kärsivät riistosta, jonka kohteeksi Suomi ei kaikeksi onneksi koskaan joutunut. Satunnaiset pidätykset, urkinta ja kuljetukset olivat arkipäivää. Pyörät lakkasivat pyörimästä niin pitkäksi aikaa, että Viron vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeinen taloudellinen elpyminen kuuluu viime vuosisadan suurien ihmeiden joukkoon.

Viron nykyinen presidentti Toomas Hendrik Ilves valittiin hiljattain toiselle virkakaudelle. Hän mainitsee tuoreessa elämäkerrassaan Omalla äänellä olevansa erityisen ylpeä virolaisten kansalaisaktiivisuudesta, kuten yksityisyrittäjyydestä ja kulttuurin omaehtoisesta kehittämisestä, sekä Viron viimeisen kahden vuosikymmenen aikana noudattamasta liberaalista politiikasta. Seurasin kehitystä omin silmin kolmen Tallinnassa viettämäni vuoden aikana. Virolaiset ihmiset ovat aktiivisia tavalla, jota meidän laiskanpulskeiden suomalaisten on vaikea ymmärtää.

Viro on itsenäistyttyään tehnyt kaikkensa irtautuakseen Neuvostoliitosta ja Venäjästä. Maa on liittynyt muun muassa kansanyhteisö Euroopan Unioniin, sotilasliitto Natoon ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (ETYJ). Se on integroitunut huomattavasti varovaista Suomea enemmän. Viro ei ole ulkopoliittisesti varovainen, vaikka se pyrkii käyttäytymään käytännöllisesti. Ilves mainitsee kirjassaan, että Viro on menestynyt muita entisen Neuvostoliiton maita paremmin, koska se ei ole mennyt liian pitkälle omaisuuden yksityistämisessä. Kun Virossa yksityistettiin Ilveksen mukaan vain lähinnä asuntoja, niin esimerkiksi Liettuassa ja Baltiassa yksityistäminen ulottui myös teollisuuden ja kaupan piiriin. Talousvaikeuksien aikana kävi sitten niin, että pienet eturyhmät pystyivät haalimaan teollisuuden ja kaupan tärkeimmät sektorit itselleen. Syntyi oligarkkeja, korruptiota ja muuta jo Neuvostoliitosta tuttua. Viro vältti tämän sudenkuopan taitavasti.

Ilves on Virolle hyvä presidentti, koska hän vie maata yhä enemmän länsimaalaiseen suuntaan. Vaikka samassa paketissa tulee tuloerojen suurenemista, markkinataloutta ja elitismiä, niin se on kuitenkin kommunismiin paluuta huomattavasti parempi vaihtoehto. Toisin kuin muut Neuvostoliitosta irtautuneet maat, niin Viro ei ole itsenäistymisensä jälkeen missään vaiheessa nöyristellyt Venäjää. Muun Itä-Euroopan Venäjä on jo ottanut kuristusotteeseen. Ilveksen mielestä Viro ei tosin kuulu Baltian maihin, eikä edes Itä-Eurooppaan, vaan Pohjoismaihin. Tämä johtuu hänen mukaansa historiasta, eli nykyisestä politiikasta ja pitkäaikaisista kulttuurillisista yhteyksistä, jotka Viro ja Pohjoismaat jakavat keskenään. Kun esimerkiksi Liettua kuuluu puolalaiseen ja katolilaiseen kulttuuripiiriin, niin Viro on luterilaisen uskontonsa myötä enemmän sidoksissa Saksan ja Suomen kuntaan. Se haluaa olla käytännöllinen maa. Käytännöllisyys onkin välttämätöntä, jos Viro haluaa jatkaa valitsemallaan ja hyväksi havaitsemallaan tiellä.