Voiko koronakeväänä elää täysillä?

-Ja minä olen Ruttuvaari enkä kukaan muu! Ja tiedän että te salaa pidätte kemuja, sillä teidän ikkunoistanne näkyy valoa koko yön.

-Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu, 1970 (suom. Kaarina Helakisa, 1987)

Viime aikoina olen ajoittain vaipunut koronakriisin vuoksi (syvään) epätoivoon.

Aiemmin keväällä Faceookissa liikkui humoristisia meemejä siitä, millaisessa henkisessä vaiheessa kukin on omassa eristäytyneisyydessään. Olen samaistunut niihin. Minä olen se, joka makaa sängyllä ja itkee.

En siis jatkuvasti. Ehkä pari kertaa on käynyt niin. Useimmiten istun ja kirjoitan, joskus myös seison ja hymyilen.

Mutta esimerkiksi viime perjantaina oli hivenen melankolisempi hetki. Innostuin ostamaan lipun Erinin akustiselle livestriimauskeikalle, jota sai siis katsoa etänä omalta koneeltaan – ja liikutuin tuosta konsertista niin paljon, että puhkesin kyyneliin. Ensimmäisen kerran herkistyin Mä hiihdän -biisin kohdalla. Kyseessä on siis Antti Tuiskun hitti, josta Erin teki oman versionsa Vain elämää -ohjelmassa.

”Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli”, Erin lauloi koskettavalla, lempeällä äänellään.

Niinpä! Vielä yksi mäki, minä ajattelin ja niistin.

Ja sitten, kun hän esitti uuden kappaleensa Yhtenä sunnuntaina, tarvitsin lisää nenäliinoja.

Yhtenä sunnuntaina on laulu, jossa kaksi ihmistä elää täysillä, tarrautuu toisiinsa ja käsillä olevaan hetkeen – ja se liikutti minua, koska en todellakaan koe eläväni täysillä tällä hetkellä.

Viime perjantaina itkin sitä, että en ole tavannut ystäviäni pitkään aikaan, ainoastaan puhunut heidän kanssaan puhelimessa tai videolla. Astmaattisen taipumukseni vuoksi en ole käynyt edes kävelyillä turvavälin kera. Onko se ollut väärä ratkaisu?

Onko niin, että minä – ikuinen kympin tyttö – suoritan tätä koronakevättäkin kunnon perfektionistin tyylillä? Jos teen yhdenkin mokan, tapahtuuko jotakin kauheaa?

Toisaalta en usko, että näinä aikoina voi edelleenkään olla liian varovainen. Välillä tuntuu kuin osa ihmisistä olisi miltei autuaasti unohtanut koko koronan olemassaolon. Vaikka koulut ja kirjastot on avattu, täytyy muistaa, että virus on yhä olemassa – se ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka päivittäisten uusien tartuntojen määrä onkin onneksi Suomessa laskenut. (Grafiikoita voi tutkailla ainakin täältä HS: sivuilta).

Luin taannoin Helsingin Sanomista Saska Saarikosken 11. toukokuuta julkaistun Poikkeustilassa-kolumnin, jossa Saarikoski kirjoittaa koronapandemian aiheuttamista tuntemuksista ja viittaa tekstissään myös kriisiin eri vaiheisiin. Kriisipsykologi Eija Palosaari oli ne luetellut Yleisradion iltauutisissa: hämmästys, yhteishenki, väsähdys, syyllisten etsintä. Palosaaren mukaan parhaillaan oli käynnissä väsähdysvaihe. Ihmiset eivät jaksa enää pelätä.

En minäkään jaksaisi pelätä, mutta pelkään edelleen. Varmaankin lapsuuden astmalla on pelossa oma osansa. Kauan sitten saatoin herätä keskellä yötä siihen, että minun on vaikea hengittää. Voi toki olla, että olin tuolloin jonkin virustaudin kourissa, mutta joka tapauksessa oli lähdettävä terveyskeskukseen. Sain hengittää maskin kautta eräänlaista ”kylmää höyryä”, joka helpotti oloa. (Tsekkasin lääkäriystävältäni, että kyseessä on varmaankin ollut raseeminen adrenaliini).

Vaikka aikuisiällä astma on vaivannut lähinnä siitepölyaikoina ja flunssassa, koen silti liippaavani läheltä riskiryhmää. Lisäksi viime viikolla minulla oli pientä lämpöilyä – ja vaikka uskon sen olleen normiflunssaa tai siitepölyallergiaa, en tietenkään voinut ruveta ehdottelemaan tapaamisia.

Kieltämättä tunnen tiettyä ulkopuolisuutta omien pelkojeni kanssa. Facebookiin on jo alkanut ilmaantua valokuvia iloisista porukoista, jotka ovat jossain pitämässä hauskaa. Kaupungilla vastaan kävelee nuoria vieri vieressä. Puistoissa ihmiset nauravat piknikvilteillään. Ruohikolle on unohtunut tyhjä viinipullo, ehkä parikin. Roskakorista on tipahdellut muutamia tyhijä sipsipusseja.

Yhtäkkiä jossain onkin BILEET, enkä minä voi olla mukana. Ainakaan juuri nyt.

Miten paljon kaipaankaan sitä, että voisin vain tanssia Loosessa valomerkkiin asti! Enkä lähtisi pois, ennen kuin viimeisen hitaan viimeiset soinnut on kuultu!

Ja miten hauskaa olisikaan jutella uusien ihmisten kanssa kesäyössä, kun aurinko jo nousee ja linnut ovat heränneet, ja joku tulee pyytämään minulta tupakkaa jota minulla ei koskaan ole, ja silti me jäämme juttelemaan niitä näitä, ja kohta kello onkin jo neljä.

”Tuntuu, että ei enää koskaan tapahdu mitään hauskaa”, itkin puolisolleni perjantaina, kun Erinin musiikki avasi kyynelkanavani.

”Tapahtuu”, hän lupasi.

Hän oli oikeassa, kuten aina. Sitä paitsi tuntuu melkein rikolliselta valittaa tällaisista asioista, kun kuitenkin minulla on kaikki varsin hyvin. Olen elossa! Minulla on katto pään päällä, puoliso vierellä ja koti täynnä kirjoja, kevät on jo pitkällä, meri ja Helsinki kutsuvat minua kävelylenkeille. Ja eilen jo puhuin yhden ystävän kanssa, josko nähtäisiin jonain päivänä ulkona, sitten kun uskallan. Purskahdimme nauruun, kun käytin vahingossa sanaa ”turvakävely”.

Tove Janssonin teoksessa Näkymätön lapsi sanotaan viisaasti: ”Mutta kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää.”

Sitaatti on kertomuksesta nimeltä ”Hemuli joka rakasti hiljaisuutta”. Se kertoo hemulista, joka työskentelee huvipuistossa mutta kaipaa vain yksinoloa ja rauhaa. Ja sitten hän saa avaimet isoäitinsä vanhaan puutarhaan, jonka raikkaudessa hän loikkii ja vaeltaa – ja tuntee olonsa nuoreksi jälleen.

Tove Janssonin Näkymättömän lapsen on suomentanut Laila Järvinen.

Älkäämme siis vaipuko epätoivoon, vaan järjestetään hauskoja juttuja olosuhteet huomioiden.

Yksi hauskoista asioista on muutama viikko sitten käynnistämäni Luovuus Live -keskustelusarja, joka jatkuu edelleen.

Viime viikolla vieraanani oli esikoiskirjailija Emmi-Liia Sjöholm, jonka kanssa meillä oli hienot keskustelut muun muassa Paperilla toinen -romaanin syntyprosessista, Natalie Golbergin kullanarvoisista kirjoitusvinkeistä, äitiyden aiheuttamisesta tuntemuksista sekä kirjoittamiselle otollisista olosuhteista. Puhuimme myös inspiroivista elokuvista: Emmi-Liia mainitsi ainakin iki-ihanan Lost in Translation -leffan, Boyhood-elokuvan sekä Julie Delpyn ja Ethan Hawken tähdittämän Rakkautta ennen -trilogian, jota minäkin suuresti ihailen. Lisäksi laitoin lukulistalleni Emmi-Liian mainitseman Max Porterin romaanin Surulla on sulkapeitejonka asetelma kuulostaa kiehtovan omaperäiseltä.

Seuraavana vieraanani Luovuus Livessä on kirjailija Max Seeck. Hänen tuorein trillerinsä, talviseen Helsinkiin sijoittuva Uskollinen lukija, on myyty tähän mennessä jo 38 maahan. Lisäksi romaanista on valmisteilla tv-sarja Hollywoodissa. Helsingin Sanomien haastattelussa todetaankin, että kansainvälinen menestys on ollut kirjailijalle unelmien täyttymys.

Kirjailija Max Seeck sai esikoiskirjastaan Hammurabin enkelit Vuoden esikoisdekkari -palkinnon. Palkinnon saajan valitsee Suomen dekkariseura. KUVA: Mikko Rasila/ Tammi

Luen Uskollista lukijaa parhaillaan, se tempaisi minut mukaansa jo ensiriveiltä asti. Yhtäkkiä olin hotkaissut kirjaa jo 40 sivua, välillä kävin lenkillä ja taas jatkoin lukemista. Nyt olen kulkenut rikosylikonstaapeli Jessica Niemen mukana jo mitä hurjimmissa tilanteissa – ja piipahtanut hänen seurassaan Venetsiassakin.

Tapasin Maxin ensimmäistä kertaa helmikuussa, kun olimme pienellä kirjailijaporukalla syömässä nepalilaisessa ravintolassa. Miten kaukaiselta juuri nyt tuntuukaan noin ihana, piristävä asia: lounas kollegojen kanssa.

Muistaakseni emme silloin ehtineet kovinkaan paljon keskustella kirjallisuudesta. Nyt, Luovuus Liven myötä, asia korjaantuu.

Max Seeckin esikoistrilleri Hammurabin enkelit ilmestyi vuonna 2016 ja käynnisti kolmiosaisen trilogian. Uuden sarjan aloittanut Uskollinen lukija ilmestyi viime vuonna, ja sitä seuraava kirja Pahan verkko näkee päivänvalon syyskuussa 2020. Julkaisutahti on tiivis – ja haluaisinkin kysyä Maxilta muun muassa, miten hän aikatauluttaa kirjoitustyönsä. Entä miten hän rakentaa kirjoihinsa vetävän, koukuttavan juonen? Piirtääkö hän kaavioita ja aikajanoja, vai liimaileeko hän työhuoneensa seinille post it -lappuja?

Psykologinen jännitysromaani Uskollinen lukija ilmestyi vuonna 2019 ja on saavuttanut kansainvälistä menestystä.

Ja tottakai täytynee esittää myös se kysymys, jota varmasti kaikilta trilleri- ja dekkarikirjailijoilta aina tiedustellaan ja jota kysytään Uskollisessa lukijassakin eräällä kirjailijavierailulla: pelkääkö kirjailija sitä, mitä hän kirjoittaa?

Minä ainakin välillä pelkään omia tekstejäni, vaikka en edes ole kirjoittanut trilleriä.

Tiedossa on siis jännittävä ilta!

Kohtaan Max Seeckin tämän viikon torstaina 28.5. klo 20. Tervetuloa Instagramiin kuuntelemaan!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *