Mökillä löysin itsestäni voimanaisen

Kello on 3.10. Makaan yksin leveässä parisängyssä, pimeässä huoneessa. Korvatulppien läpi ei kuulu mitään, ei patterin naksahduksia eikä edes kaukaista tuulta. Olen vallannut sängyn vasemman puolen niin kuin kotonakin. Pitäisi mennä vessaan, mutta en uskalla nousta. Silloin minun täytyisi hipsiä ulko-oven ohi ja loikata yli pimeän käytävän. Sydän hakkaa jo pelkästä ajatuksesta. Entä jos joku (esim. Bob, Leland tai paikallinen kylähullu) tuijottaisi minua oven takaa, huuruisen ikkunan läpi?

Mitä minä tekisin? Mitä sanoisin?

Nukkumatti ei tule. Kutsuin sen paikalle liian myöhään, se on suuttunut ja kostaa minulle nyt tällä tavalla.

Haluaisin ehkä ottaa melatoniinin, mutta en pysty nousemaan. Rohkeus ei riitä.

Ristin käteni. Rukoilen.

***

Vuokrasin mökin käyttööni viime viikon maanantaista lähtien. Tahdoin päästä kirjoittamaan yksin luonnon helmaan. Samalla halusin todistaa itselleni, että pärjään. Että olen itsenäinen, aikuinen ihminen.

Olen saavuttanut tavoitteeni. Olen pärjännyt ja kohdannut pelkoni. En ole soittanut hätänumeroon vaikka yöllä olenkin säikähtänyt jotakin ääntä. Kävelylenkeillä olen jopa kulkenut ohi sen pihan, jossa haukkuu ärhäkkä koira. Vaikka se on häkissä, pelkään sitä.

Yhtenä iltana, parin tunnin talviurheilemisen jälkeen, kävelin pitkät pätkät säkkipimeää katua vain kännykän taskulamppu valonani. Sekin meni ihan hyvin.

”Jotenkin sitä vaan ajatteli, että nyt mä meen läpi tämän pimeän hetteikön”, kehuin ystävälleni puhelimessa. ”Tai siis tie se oli. Mutta kuitenkin.”

Alusta asti mökki on ottanut minut avosylin vastaan ja kohdellut minua ystävänään. Riitaa meille ei ole tullut kertaakaan. Se on kyennyt tekemään oloni kotoisaksi olemalla vain oma lämmin itsensä.

Ainoa haaste on ollut oman mielikuvitukseni voima (joskin kirjoittaessani se on myös siunaus). Öisin olen välillä pelännyt haamuja, kummituksia, henkiä ja kuvitteellisia häiriköitä. Mutta pelko on hellittänyt, kun olen ottanut viereeni Jane Austenin Emman. Sain romaanin lahjaksi vaarilta jouluna 1996.

Lempiaikaani mökillä ovat ollet illat ja yöt ennen nukkumaanmenoa. Ne olen viettänyt suoranaisen euforian vallassa. Vihdoin ympärilläni on ollut TILAA niin paljon, että kyseinen sana on kirjoitettava Caps Lockilla. Minä, pieni mutta suurisydäminen nainen, olen saanut temmeltää monta päivää kaksikerroksisessa mökissä, jossa on ainakin seitsemän sänkyä ja kaksi isoa sohvaa! Keittiöön mahtuisi syömään vaikka koko Kiljusen herrasväki!

Jo ensimmäisenä iltana lämmitin saunan, mikä sekin on harvinaista luksusta urbaanissa elämässäni. Selailin kirjoja, jotka olin ottanut mukaani. Laitoin television päälle. Astelin kylpyhuoneeseen, lukitsin oven. Hengittelin lauteilla ja heitin löylyä. Sanoin ääneen: ”Mä oon onnellinen täällä.” Pelkäsin, että joku vastaisi minulle jotakin. Suljin suuni. Pesin hiukset orgaanisella shampoolla ja hoitoaineella. Harmitti, että olin unohtanut kuivaharjan kotiin.

Sain siskoltani joululahjaksi muun muassa nämä hänen kutomansa villasukat.

Saunan jälkeen katsoin The Crownia – brittihovin vaiheista kertovaa draamasarjaa – päiväpeittoon kääriytyneenä. Kun jakso päättyi, piipahdin vielä hetkiseksi YouTubessa ja katsoin pätkiä dokumentista The Real Camilla: HRH The Dutchess of Cornwall.

”Mä oon onnellinen täällä”, ajattelin jälleen.

Kahden maissa yöllä minulle tuli nälkä. Paahdoin leipää, söin, laitoin toisen leivän paahtimeen uudelleen, sitten unohdin sen ja petasin lakanat sänkyyn. Huomaamattani ruisleipä ”kypsyi” mustaksi.

Sitkeä kärynkatku saavutti nenäni.

Avasin saman tien ikkunat, ulko-oven sekä oven katetulle terassille. Piha tuijotti minua hämmentyneenä, tummin silmin. Outoa, miten vähän pelkäsin silloin, vaikka kaikki luukut olivat auki.

Tuuletusoperaatio kesti melko pitkään, molemmissa kerroksissa. Kun vihdoin makasin sängyssä, hampaat pestyinä ja korvatulpat korvissa, ajattelin:

”Minä selvisin tästä.”

***

Päivät ovat kuluneet leppoisissa merkeissä.

Olen lenkkeillyt ulkona, kirjoittanut romaania, valmistellut tietokirjoittamisen kurssia, soittanut rakkaita puheluita, lukenut muun muassa Antti Arnkilin SunnuntaiesseitäJaana Seppäsen OutokuoriaisiaJohanna Venhon toimittamaa kirjoituskokoelmaa Mitä essee tarkoittaa? sekä Anne Wiazemskyn romaania Hymni rakkaudelle. Olen jopa syönyt muutakin kuin riisikakkuja, olen tehnyt ruokaa, loihtinut tofusta ja Uncle Ben’s -kastikkeesta pätevän, hapanimelän sörsselin. Olen syönyt sitä. Se on ollut hyvää.

Kaksi kertaa olen käynyt ihmisten ilmoilla, kerran jopa kuntosalilla nostelemassa painoja ja huhkimassa crosstrainerissa.

Eilen sunnuntaina tänne saapui talvi. Mökki näytti selvästi ilahtuneen yllätysvieraasta, se alkoi ikään kuin loistaa kilpaa lumen kanssa. Kävelyllä otin valokuvia kylmistä puista ja valkeista teistä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että lumi ei viivy pitkään täällä. Sillä on aina niin kiire.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että mökillä ollessani olen kuunnellut radiota. Helsingissä en tee niin juuri koskaan. Olen huomannut, että radiossa harrastetaan mielenkiintoisia visailuja.

”Mikä on sellainen esine, joita ihmisillä on keskimäärin kuusi elämänsä aikana”, kysyttiin muistaakseni KISS FM -kanavalla tiistaina.

Oikea vastaus: pyykkikori.

***

Alun perin suunnittelin olevani täällä kymmenen päivää, mutta nyt lähempi totuus on: seitsemän tai kahdeksan. Eilen ohjaaja soitti ja kutsui minut keskiviikoksi Vaasaan katsomaan Kekkosen tyttären läpimenoa. (Uuden näytelmäni ensi-ilta on Vaasan kaupunginteatterissa 15. helmikuuta).

Tuntuu vähän haikealta ryhtyä siivoilemaan mökkiä. Täällä on ollut hyvä tehdä töitä ja antaa ajatusten mellestää. En ole tainnut varsinaisesti löytää itseäni, mutta ehkä minusta on paljastunut joitakin uusia puolia: olen nainen, joka voi välillä mennä mökille itsekseen, jos on sellainen fiilis; nainen, joka saa Uncle Ben’s -tölkin auki omin voimin, vaikka ensin ei näytäkään siltä.

Keskiviikon Vaasan-reissua odotan jännityksensekaisella innolla; sitä hetkeä, kun astelen teatterin Julia-saliin ja istahdan katsomoon. On pimeää.

Ja sitten valot syttyvät.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *