Kuinka selvitä juhlista ilman erikeepperiä?

Just remember, there comes a time when the party isn’t a party anymore; it’s your life.

-Doug Cooper: Outside In

Minulla oli perjantaina juhlat: The Blog Awards Finland -gaala, jossa palkittiin vuoden 2015 parhaat blogit. Ilahduin valtavasti kutsusta, mutta samalla tunsin oloni hiukan hermostuneeksi. Jännitin etenkin muotibloggaajien kohtaamista. Mitä he ajattelisivat hiuksistani? Mistä me puhuisimme? En tiedä juuri muita merkkejä kuin Calvin Klein ja Yves Saint Laurent. Jälkimmäistä en osaa lausua.

En pystynyt valmistautumaan juhliin millään tavalla etukäteen. Tunsin riittämättömyyttä ajatellessani kaikkia muoti- ja kauneusbloggaajia, jotka tietäisivät tarkalleen mitä pitäisi tehdä. Vasta juhlapäivänä heräsin horroksesta ja pakotin itseni toimimaan. Kävin kenkäkaupassa etsimässä korkokenkiä, jotka joko hohtaisivat kullanvärisinä tai olisivat täynnä ”timantteja”. En löytänyt. Ostin sen sijaan kahdet uudet korvakorut, koska kaikista korvispareistani oli toinen kappale kadonnut.

Pelkäsin myös, olisiko gaalassa punainen matto ja valokuvaajia. Tiesin, että en osaisi poseerata matolla kovinkaan luontevasti.

Mietin kuumeisesti, voisiko maton jotenkin kiertää.

Juhlat alkoivat kuudelta. Lähdin kotoa klo 18.40 ja matkustin julkisilla Kulosaareen. Kultaista käsilaukkuani katsottiin pitkään metrossa.

A-lehtien pihalla pörräsi pari taksia. Tyylikkäät bloggaajat astuivat asfaltille silkkihousuissaan. Toivoin, että olisin voinut jotenkin ujuttautua heidän joukkoonsa.

Riisuin nilkkurit ja pujotin jalkaan juhlakengät, pinkit korkkarit. Samassa huomasin, että mustat sukkahousuni olivat täynnä valkoista nukkaa. Nöyhtä oli peräisin nilkkurieni vuorikankaasta.

Aloin paniikissa nyppiä nukkaa pois. Se ei lähtenyt. Kaivoin käsilaukusta hiusharjan ja aloin harjata nilkkojani puhtaaksi.

Sen jälkeen sukkahousuni olivat täynnä pitkiä vaaleita hiuksia.

Halusin kuolla.

Oli vähällä, etten hypännyt lähimpään taksiin ja lähtenyt suorinta tietä kotiin. Vain elämääkin alkaisi kahdeksalta.

Astelin kuitenkin ovesta sisään. Olen oppinut, että jokainen uusi kokemus voi olla kirjailijalle mittaamattoman arvokas. Mikä tahansa hetki voi myöhemmin muuttua kertomukseksi.

Juhlissa ei ollut punaista mattoa vaan musta. Saavuin kuitenkin niin myöhään, että minusta ei enää otettu valokuvia.

Tunsin epämääräistä helpotusta.

Saavuin sopivasti palkintojenjakoon. Juontaja Maria Veitola esitteli ehdokkaat ja julkaisi voittajan toisensa perään. Katsoin ympärilleni ja tajusin, että en tuntenut ketään. Rukoilin, että seremonia kestäisi ikuisesti, jotta minun ei tarvitsisi avata keskustelua vieraiden ihmisten kanssa.

Seremonia päättyi.

Vaeltelin juhlaväen joukossa kuin metsässä ilman kompassia.

Lopulta kohtasin ensimmäisen tutun ihmisen. Toivoin, että käsilaukussani olisi ollut erikeepperiä, jotta olisin voinut liimautua kiinni hänen kylkeensä. En halunnut olla hetkeäkään yksin.

Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Minut esiteltiin uusille ihmisille, söin herkullista ruokaa, join vettä, keskustelin muutamien hauskojen tuttavuuksien kanssa. Katselin ihaillen muoti- ja lifestyle -bloggaajia, jotka olivat kuin kotonaan toistensa seurassa. En kuitenkaan uskaltanut lähestyä heitä, he olivat jollakin tavalla saavuttamattomia.

Narikkojen lähellä minulle ojennettiin pari käyntikorttia.

”Mä oon sua vaan kakskyt vuotta vanhempi. Sehän ei oo mitään!”

”Niin…”

”Ei ikä miestä pahenna.”

”Nimi. Ei NIMI miestä pahenna.”

Kymmenen maissa taivaalle syöksyivät ilotulitukset. Olisin halunnut ottaa niistä valokuvia, mutta kännykästäni oli akku loppu. Siksi minulla ei ole juhlista yhtäkään kuvaa.

Ehkä arvaattekin, että en voittanut palkintoja.

Mutta voitin itseni. Olen jättänyt välistä yhden Vain elämää -jakson ja käynyt gaalassa, jossa olisi voinut olla punainen matto.

Nyt alan katsoa Maija Vilkkumaan päivää ruutu.fi:stä.

 

PS. Täältä voit nähdä The Blog Awards Finland -gaalassa palkitut. Onnittelut voittajille!