Puhutaan hetken rakkaudesta

One day I will find the right words and they will be simple.

-Jack Kerouac

Tiedättekö, mikä on parasta huvia? Lukea 13 vuotta vanhoja rakkausrunojaan ja nauraa ääneen.

Vielä hauskempaa on lukea niitä siskolleen puhelimessa.

”Ravistella, ravistella/ sängynpeitosta/ pois hänen tuoksunsa /elämänkeitosta/ pois hänen arominsa valuttaa!”

Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka runoissa on nykyisestä näkökulmastani katsottuna jokseenkin voimakas huvittava aspekti, jokainen niistä on vienyt minua eteenpäin kirjoittajana. Jokaisesta niistä näkyy myös kyky ja rakkaus kirjoittamiseen.

Syy, miksi etsin käsiini vanhoja muistikirjoja, oli eilinen esiintyminen. Kävin Valkeakoskella Tietotien lukiossa puhumassa abiturienteille kirjailijan työstä ja siitä, miten päädyin tähän ammattiin.

Esityksen otsikkona oli ”Kirjailijan matka”. Yritin kuvailla niitä käänteitä, risteyksiä ja valintoja, joita polullani on ollut.

Yksi tärkeä valinta oli luovan kirjoittamisen opintoihin hakeutuminen, toinen kirjoittajaryhmä Nobelistiklubiin meneminen noin 22-vuotiaana. Kerroin, kuinka vein klubille säännöllisesti uuden novellin. Kerroin myös, kuinka yritin yhtenä iltana hioa ja editoida yhtä väkinäistä tekstiä. Se ei muuttunut paremmaksi, vaikka mitä tein.

Niinpä aloin kirjoittaa kokonaan uutta novellia. Kirjoitin siitä, miltä minusta oikeasti tuntui. En yrittänyt tavoitella mitään hienoa ja lyyristä, kirjoitin vain aidosti ja rehellisesti, suoraan sydämestäni. Syntyi novelli Väärät hälytykset, joka alkaa näillä sanoilla:

”Joku pelkää ahtaita paikkoja, joku kuolleita, joku eläviä ihmisiä kahvipöydissä. Minä pelkään katastrofeja.”

Novelli valmistui nopeasti ja pakottamatta, villin flown virrassa. Olin tyytyväinen lopputulokseen ja vein tekstin klubille. Siitä tuli esikoiskirjani Arvostelukappaleen avausnovelli.

Puhuin myös siitä, miksi oikeastaan kirjoitan ja mitä kirjoittaminen minulle merkitsee. Se on:

*Ajattelemista

*Järjestyksen luomista kaaokseen

*Leikkimistä

*Uuden luomista

*Tunteiden ilmaisemista

Kerroin myös kirjailijan työn vaikeuksista: työyhteisön puuttumisesta, taloudellisesta epävarmuudesta, haahuilusta, julkaisun jälkeisestä tyhjiöstä. Tuo tyhjyys todistettavasti menee ohi, jossain vaiheessa, täyttyen uusilla tarinoilla. Esimerkiksi Välimatka-romaanini jälkeen minulla oli tunne, että olen antanut kaikkeni, että olen aivan tyhjä sanoista. Aloitin paria uutta romaania, jotka eivät mielestäni lähteneet lentoon. Sitten aloin kirjoittaa jälleen siitä mitä minulla oli sydämelläni, kahvilassa istuessani, teetä juodessani. Näin syntyi pinkka novelleja, ja niistä kirja nimeltä Ennen kuin kaikki muuttuu.

Kerroin abeille myös työn hyvistä puolista, joista ensimmäinen on:

*Saa tehdä sitä mitä rakastaa.

Se peittoaa aika hyvin ikävät jutut. Hyviä puolia ovat myös muun muassa nämä:

*Luovuus

*Vapaus, itsenäisyys

*Lukijoiden palaute

En tiedä, kuinka monta kirjoittajaa yleisössä istui. En tiedä, kuinka moni heistä jakaa kanssani saman palon sanoihin. Mutta jos edes yksi heistä sai esityksestäni rohkaisua ja innoitusta kirjoittaa lisää, voin olla tyytyväinen.

Piakkoin saan toivottavasti tavata lukijoita, kun lähden Helsingin kirjamessuille. Keskustelen tänään Laura Honkasalon ja Tua Harnon kanssa vahvoista naisista ja vahvoista rakkaustarinoista, Baba Lybeckin johdolla (Mika Waltari -lava klo 14.30).

 

Nähdään messuilla!