Kuuntele sydäntäsi ja kirjoita

Ja ei oo mitään mitä ei vois sanoo, meissä

on pimeä mut meis on myös valo.

-Aurora: Kaikki mitä näät

Olen viime aikoina kuunnellut usein Auroran kappaletta Kaikki mitä näät. Se kertoo tulisista tunteista ja ravistelevasta rakkaudesta, mutta valitsemani sitaatti sopii mielestäni hyvin myös kirjoittamiseen.

Lainasin yllä olevia sanoja, kun puhuin taannoin Porvoon Amistossa nuorille lähihoitajaopiskelijoille. Puhuin siitä, miten kirjoittaminen voi toimia itseilmaisun keinona ja miten sanojen avulla voi ilmaista erilaisia tunteita: rakkautta, vihaa, iloa, surua, riemua, epätoivoa.

Vierailuni Amistossa oli osa Lukukeskuksen ja Taiteen edistämiskeskuksen järjestämää Write on -kirjailijakiertuetta, joka on suunnattu ammattioppilaitoksiin. Kiertueen tarkoituksena on kannustaa nuoria kirjoittamaan ja lukemaan.

Aluksi puhuin lyhyesti kirjallisuusterapiasta, koska arvelin aiheen innoittavan tulevia lähihoitajia. Olin tutkaillut vierailua varten kirjaa nimeltä Hoivasanat (toim. Silja Mäki & Terhikki Linnainmaa), joka on oivallinen opus kirjallisuusterapiasta kiinnostuneille.

Hoivasanoissa todetaan, että luovan kirjoittamisen ja terapiakirjoittamisen ero on häilyvä. Luova kirjoittaminenkin voi olla terapeuttista, vaikka sillä ei olisikaan terapeuttisia tavoitteita.

“Jos runoutta ja kirjallisuutta ajatellaan taidemuotoina, ei niiden ole tarkoitus olla terapiaa, vaan taiteellisia luomuksia. Se ei estä runoa tai tarinaa olemasta yksilön näkökulmasta terapeuttinen, muutosta ja kasvua edistävä”, kirjassa todetaan.

Taide voi olla terapeuttista myös sen vastaanottajalle, kuten taiteilija ja professori Teemu Mäki on todennut esseekokoelmassaan Näkyvä pimeys (2009). Mäki kirjoittaa, että taide eroaa terapiasta juuri jaettavuudellaan:  “Se saattaa olla yhtä terapeuttista yleisölleen kuin tekijälleen.”

Törmäsin Mäen pohdintoihin lukiessani Niina Revon pro gradu -tutkimusta “Kirjailijana ja luovan kirjoittamisen ohjaajana – oppeja omista kokemuksista” (2010). Löysin gradun etsiessäni netistä tietoa terapeuttiseen kirjoittamiseen liittyen. Opinnäytetyössään Repo pohtii muun muassa kirjailijaksi tulemista, läheltä itseä kirjoittamista, terapiakirjoittamista ja kirjoittamisen ohjaamista.

“Kirjoittamalla voi tutkia itseään, etäännyttää, kertoa tarinoita, jotka ovat tai voisivat olla totta”, Repo tiivistää.

Koen, että kirjoittaminen on minulle useimmiten hyvinkin hoitavaa ja vapauttavaa. Olo helpottuu, kun jonkin epämääräisen tunteen saa loihdittua vaikkapa laulun sanoiksi, novelliksi tai romaanin aluksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lopullinen teos olisi suora, todellinen dokumentti minusta itsestäni. Sanat elävät paperilla omaa elämäänsä, draaman kaari muokkaa arjen kulkua, mielikuvitus laukkaa toden ohi.

Repo tiivistää faktan ja fiktion eron hyvin gradussaan:

“Vaikka fiktion kirjoittaja kirjoittaisi elämänkertakirjoittajan tavoin itsestään – etsisi itseään ja jäsentäisi elämäänsä – kirjoittamalla,  ei lopputulosta voi tulkita toden kautta.”

Tärkeämpää kuin se, kuinka paljon tekstissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota, onkin ehkä lopulta se, millaisen tunteen tai reaktion teos herättää lukijassa. Tulen aina todella onnelliseksi, jos oma kirjani on onnistunut koskettamaan jotakuta niin, että hän on nauranut tai itkenyt sen äärellä, käsitellyt kirjoitusteni kautta omia surujaan ja ilojaan.

Puhuin opiskelijoille myös aiheesta, jota olen paljon pohtinut: kirjoittajan rohkeudesta ja rehellisyydestä, uskalluksesta kurkistaa oman sielunsa kammioihin.

“Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti lämpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät”, kirjoittaa Julia Cameron teoksessaan Tyhjän paperin nautinto.

Teetin opiskelijoille muutamia kirjoitusharjoituksia, joissa tarkoituksena ei ollut tuottaa mitään “hienoa” ja valmista, vaan kirjoittaa paperille niin kuin asiat ovat.

Pyysin opiskelijoita esimerkiksi kirjaamaan ylös heidän ensimmäisen lapsuusmuistonsa. Oli hienoa huomata, kuinka nuoret kirjoittivat kynät sauhuten, omaan tarinaansa keskittyen.

Tyhjän paperin nautinto -kirjassaan Julia Cameron toteaa, että kirjoittaminen on pikemminkin muistiin merkitsemistä kuin uuden keksimistä.

“Kirjoittaminen on kuuntelevan sydämen taidetta”, Cameron sanoo.

Tulkitsen tuon lauseen niin, että ehkä meissä uinuvat jo valmiiksi ne tarinat ja mahdolliset maailmat, jotka meidän pitää luoda ja kirjoittaa.

Meidän täytyy vain kuunnella.