Ihmisenä olemisen inventaario

joka päivä keksin uuden yksityiskohdan/ talojen julkisivuista, keväällä/ näen kaiken uudessa valossa.”

-Pentti Saarikoski

Viime viikot ovat kuluneet nopeasti, sulaneet pois huomaamatta kuin lumi. Olen jo alkanut käyttää kirkkaankeltaisia aurinkolaseja ja nähnyt katupölyn kädenjäljet ikkunoissa.

Olen siivonnut kotia kattoremontin jäljiltä ja heittänyt turhaa tavaraa roskiin. Olen löytänyt laatikoista mykkiä kuolleita kännyköitä, vanhoja vakavia passikuvia, totisen 27-vuotiaan tytön valokuva-automaatin kopissa. Kyseisessä kuvasarjassa näytän siltä kuin minut olisi juuri vangittu Meksikon rajalla tuntemattomasta rikoksesta.

Ehkä ennen kaikki ei ollutkaan paremmin. “Ennen kaikki oli toisin”, täsmentää Kari Hotakainenkin Henkireikä-romaanissaan.

Olen löytänyt vanhan Kirjailija-lehden vuodelta 2011, jutun jossa minut esitellään muiden joukossa Kirjailijaliiton uutena jäsenenä. Kaikilta kysytään muutama kysymys, kuten ensituntemukset jäseneksi hyväksymisestä. Neljäs kysymys kuuluu: “Millaiset välit sinulla ylipäätään on lyytin kanssa? (Lyyti = pulppuava, vuolas luovuutesi?)”

“Olemme vain ystäviä”, minä olen vastannut.

***

Hiljattain olen toteuttanut suurprojektin, joka kesti suunnilleen viikon: olen järjestänyt kirjahyllyni aakkosjärjestykseen ja pyyhkinyt jokaisen teoksen sitruunantuoksuisella puhdistusliinalla. Samalla luovuin isosta kasasta kirjoja, jotka murjottavat nyt kolmessa pahvilaatikossa keittiön nurkassa. Välillä säälin niitä ja käyn salaa pelastamassa jonkin yksilön takaisin kirjahyllyyn.

Mutta ennen pitkää nuo hylätyt oliot on vietävä antikvariaattiin tai annettava pois. Muuten hukun kirjoihin. Toki se olisi tässä ammatissa jokseenkin miellyttävä kuolema.

Olen nähyt kaksi näytelmää, jotka saivat minut nauramaan ja liikuttumaan, miettimään kuinka *moniloperoosta on olla ihminen: Kom-teatterin Pasi was here, joka heitti minut hetkeksi takaisin 1980-luvun lapsuuteen sekä Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat, jossa pohditaan erilaisten valintojen vaikutusta elämän kulkuun.

Olen lukenut Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö. Siinä supisuomalaisesta pikkukaupungista ponnistava tyttö etsii paikkaansa maailmassa ja taistelee kotimaan ihmisille tyypillistä tavallisuuden vaadetta vastaan.

Lukion jälkeen romaanin minäkertoja päätyy hetkeksi töihin Englantiin. Noita jaksoja lukiessa minulle tulee kauhea ikävä kello viiden teetä ja ystävällisiä pubeja, naisia ja miehiä jotka tervehtivät tiskillä sanomalla “Hi, love”.

Ilmeisesti ihmisellä voi olla yhtä aikaa ikävä Lapualle ja Lontooseen.

Viime viikolla vietin yhden yön Keski-Suomessa, kävin Jyväskylän kirjamessuilla ja luin Unelma-asiakas -novellini Kuultavia-tapahtumassa. Illalla noin kello 22.30 jouduin vaihtamaan hotellia, koska kuulin autojen huminan jopa korvatulppien ja tyynyn läpi.

Olen siis prinsessa ja herne -sadun postmoderni pastissi.

Välillä mietin, onko minun elämäni jollakin tavalla moniloperoosempaa kuin muiden. Vastaus on kyllä.

Torstaisin olen treenannut jazztanssia klo 17.35-18.30, tuntenut kehossani viisaan liikemuistin ja nähnyt peilistä välähdyksen siitä balettitytöstä, joka olen sisimmässäni aina ollut. Tunnin jälkeen kysyin opettajalta, minkä kappaleen tahdissa me tanssimme, ja hän vastasi: Lindsey Stirlingin Crystallize.

Olen käynyt kaksi kertaa laulutunneilla ja harjoitellut muun muassa Zen Cafén Todella kaunista (karaokebravuurini) sekä Scandinavian Music Groupin kappaletta Talvipuutarhaan. Eilen musisoin ystäväni kanssa noin klo 22 asti laulaen ja soittaen pianolla Lana del Rey’tä. Pelkäsin, että alakerran asunnosta kopautettaisiin luudalla kattoon, mutta tällä kertaa niin ei käynyt.

Olen myös saanut palautetta kirjoitustyöstäni, antanut neuvojen laskeutua minuun ja prosessoinut niitä. Olen yrittänyt muistaa, että kohtauksessa pitää aina olla konflikti, vaikkakin itse ihmisenä mielelläni vältän niitä.

Draamassa – kuten usein elämässäkin – yksi henkilö haluaa yhtä, toinen toista.

Miksi tuo yksinkertainen asia on välillä niin vaikea muistaa, kun kirjoittaa?

Olen ikäväkseni vähän vierastanut tarinaa, jota olen aloittanut, sitä jossa kuuluu toisenlainen ääni kuin aiemmissa kirjoituksissani. Entä jos tuo ääni ei olekaan hyvä? Entä jos kirjoittamani sanat eivät sittenkään maistu ja tuoksu elämältä? Saavutanko vielä jossain vaiheessa sen ihanan hetken, eräänlaisen kipurajan, jonka jälkeen kirja vie minut mukanaan, kyselemättä?

Olen kulkenut pitkin tuttuja valoisia teitä ja tuntenut äkillisen ilon iskun sydämessä, kiitollisuuden siitä että saan olla täällä, kävellä näitä katuja, lukea kirjoja ja kirjoittaa uusia, kysyä tärkeitä kysymyksiä, nähdä kevään joka aivan kohta lämpenee kesäksi.

On oltava kärsivällinen, mutta myös valpas,/ odotettava kauan ja sitten äkkiä, siepattava.

-Pentti Saarikoski

 

*moniloperoonen = monimutkainen. Eteläpohjalainen murresana. Käyttäjinä ainakin minä ja äitini.

Sitaatit ovat peräisin Pentti Saarikosken runosta, jonka löysin kirjahyllyni kätköistä, vuonna 2001 julkaistusta antologiasta nimeltä Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle. Alun perin kyseinen runo on julkaistu Saarikosken runokokoelmassa Kuljen missä kuljen (1965).