Pidetään hauskaa yhdessä

Olen joskus kuullut erään runoilijan sanoneen, että uusi kirja pitää juhlia pois itsestä.

Tästä syystä en uskaltanut olla järjestämättä kirjajulkkareita, tälläkään kertaa. En halunnut, että kirja jäisi missään nimessä asumaan minuun, ahtaisiin huoneisiin.

Jostain syystä tunsin tänä keväänä kuitenkin outoa haluttomuutta järjestää juhlat. En osannut oikein kuvitella itseäni emännän rooliin, bileiden keskipisteeksi. Tahdoin kyllä, että Ennen kuin kaikki muuttuu pääsisi parrasvaloihin, samalla kun minä voisin kurkistella kilistelyä kulisseista.

Tai ehkä olisin vain halunnut, että joku toinen järjestäisi juhlat, sillä välin kun minä makaan rantatuolissa Marbellassa.

 

Kirjajulkkareita varten pitäisi oikeastaan hommata jonkinlainen julkkarikaaso tai -bestman. Tai sellainen hääsuunnittelijan tapainen energiapakkaus, samanlainen kuin Charlotten ystävä Anthony on Sinkkuelämää-sarjassa. Hän istuisi vierelläni, kun minulle esiteltäisiin erilaisia juhlapaikkoja ja tarjoiluehdotuksia, ja aina kun rypistäisin tyytymättömänä kulmiani, hän huutaisi ihmisille:

“Hates it!”

En kuitenkaan palkannut ketään tähän pestiin. Sen sijaan konsultoin lukuisia eri henkilöitä ja pohdin erilaisia vaihtoehtoja. Kahdesta asiasta olin varma: halusin, että julkkareissa voisi laulaa karaokea ja syödä vaahtokarkkeja. Näiden ympärille aloin rakentaa juhlien suurta teemaa.

Teemaa voisi parhaiten luonnehtia toteamalla, että sitä ei ollut.

Mutta se ei tahtia haitannut – ainakin toivon niin.

Ensimmäiset vieraat olivat kustantamon väkeä ja perheenjäseniäni. He auttoivat minua käytännön asioissa, asettelivat kuohuviinilasit paikoilleen, kumosivat kulhoon vaahtokarkkeja. Siskot etisiskelivät lahjapöytää, äiti laittoi tarjolle leipomansa tuulomantortut. Hetken mietin, mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä kukaan muu ei tulisikaan. Millaista se olisi? Millaiset bileet saisimme aikaan?

Tätä en kuitenkaan ehtinyt kauan miettiä, sillä pian väkeä virtasi ravintola Swengin narikoille, iloisine kasvoineen, valmiina halaukseen. Jotkut toivat kukkia, toiset suklaata, kolmannet hymynsä. Jotkut heistä olin tuntenut melkein kolmekymmentä vuotta tai kymmenen kesää, toiset muutaman vuodenajan tai vain joitakin kuukausia. Olin kiitollinen heistä jokaisesta.

 

Olin pyytänyt, että näyttelijät Ville Tiihonen ja Elina Keinonen lukisivat otteita kirjastani – mutta sitä ennen minun täytyisi pitää tervetuliaispuhe. Sydämeni hakkasi vilkkaasti kuin maratonissa. Lavalle nouseminen tuntui mahdottoman jännittävältä, vaikka olin kirjoittanut paperille pitkän rivin tukisanoja, tähän tapaan:

-tervetuloa

-rakkauden olemus

-pidetään hauskaa yhdessä

Aluksi oloni oli oudon virallinen seistessäni estradilla mikrofoni kädessäni. Tuntui kuin olisin pitänyt seminaariesitelmää omasta kirjastani.

Vasta sitten, kun laskin suojukseni ja sanoin jotakin täysin suunnittelematonta, saatoin rentoutua. Kiitin kaikkia ihania ihmisiä, jotka olivat jollakin tavalla vaikuttaneet kirjan syntyyn, ja vältin täpärästi itkuun purskahtamisen. Yritin saada käsialastani selvää baarin hämyssä, ja jouduin lopulta tunnustamaan ääneen, että en nähnyt mitään. Onneksi Ville Tiihonen riensi avukseni ja valaisi paperin älypuhelimellaan.

Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

 

Puheeni jälkeen oli näyttelijöiden vuoro astua lavalle. Olin valinnut tekstinäytteet sillä perusteella, että ne sopisivat ääneen luettaviksi ja muodostaisivat myös keskenään jonkinlaisen kokonaisuuden.

Ville luki otteita kertomuksista Kilpikonnan äiti ja Mielipiteitä eräästä tytöstä – kokoelman ainoista teksteistä, joissa ääneen pääsee miespuolinen minäkertoja. Elina luki kokonaan novellin Komparatiivi sekä otteen novellista Ensimmäinen tavu.

Oli hienoa kuunnella, miten ammattilaiset lukivat tekstejäni, miten he eläytyivät ja antoivat hahmoilleni äänen. Välillä yleisö naurahti, joskus joku katsahti minua uteliaana. Jotkin kirjoittamani yksityiskohdat saivat minut punastumaan korviani myöten enkä voinut olla miettimättä, mitä minusta ajateltiin. Toivoin, että ihmiset rakastaisivat minua tämänkin kirjan jälkeen. Tai edes pitäisivät minusta. Puhuisivat minulle!

Toistaiseksi kukaan ei ole ainakaan poistanut minua Facebook-kavereistaan.

 

Niin sanotun virallisen osuuden jälkeen oli karaoken aika. Lauloin muun muassa muutaman dueton: äidin kanssa Katri Helenan Linnun ja lapsen, ja siskontytön kanssa PMMP:n Pikkuveljen. Yksin lauloin Ed Sheeranin I See Fire ja Zen Cafén Todella kaunis, joista molemmista pidän valtavasti. Muut vieraat eivät olleet aivan niin innoissaan karaokesta kuin minä ja minun lähipiirini. Onneksi jotkut kuitenkin nousivat lavalle, ja lopulta houkuttelin myös lapsuudenystäväni vierelleni lauteille. Hän valitsi meille biisiksi Laura Närhen Hetken tie on kevyt.

Se olikin kaikessa hypnoottisuudessaan loistava kappele illan päätteeksi. Keskiyön jälkeen läsnä oli vielä kourallinen ystäviä, joiden seuraan ehdin vihdoin rauhassa istahtaa. Silloin, pienen pöydän äärellä, eräs kirjailijaystäväni tarttui minua olkapäästä ja sanoi minulle niin kauniin lauseen, että minua alkoi itkettää.

Mutta se oli hyvä itku. Sellainen, jonka jälkeen tekee mieli laulaa lisää.