Kirsikankukkien haikeat jäähyväiset

Look at the cherry blossoms. Their color and scent fall with them, are gone forever, yet mindless the spring, comes again.

-Ikkyū (1394-1481)

Minulla on meneillään jonkinlainen Japani-kausi. Kirjakaupoissa silittelen Japani-aiheisia romaaneja, jääkaapin ovessa komeilee Ateneumista ostettu Fuji-vuori. En ole kuitenkaan koskaan käynyt Japanissa. Olen kehittänyt sellaisen pelon, että jos lennän jonnekin Berliiniä tai Lontoota kauemmas, saan jäykkäkouristuksen heti lentokentällä (koska rokotukset uusimatta).

Järki sanoo, että tuskin sellaista tapahtuisi heti ensimmäisenä Tokiossa. Elämä on kuitenkin arvaamatonta.

Niinpä matkustin sunnuntaina vain Helsingin Roihuvuoreen. Siellä järjestettiin kirsikankukkien kunniaksi vuosittainen Hanami-juhla, jossa voi nauttia japanilaistyylisistä maisemista, katsella buto-tanssiesityksiä, maistella japanilaisia ja herkkuja ja osallistua teeseremoniaan.

Olin aiemmin nähnyt kirsikankukkia lähinnä valokuvissa ja maalauksissa, lukenut nuppujen värit kirjojen sivuilta ja kuvitellut niiden tuoksun. Niinpä odotin, että näkisin sunnuntaina vaaleanpunaisen kukkameren.

Saavuimme Roihuvuoreen pienellä kolmen hengen porukalla. Jo kaukaa näimme, että puut näyttivät pikemminkin hieman rusehtavilta kuin vaaleanpunaisilta.

“Ovatko kirsikankukat jo kuolleet”, kyselimme toisiltamme.

Kävelimme lähemmäksi puita. Osa niistä näytti jo luovuttaneen, kirsikankukkien terälehdet nukkuivat nurmikolla ikuista untaan. Onneksi löysimme kuitenkin myös puita, joissa monet kukat vielä sinnittelivät elossa ja pitelivät kiinni keväästä. Olin onnellinen, että sain nähdä noiden kukkien kauneuden ja aistia sitä tunnelmaa, josta olin haaveillutkin.

Kuulin Roihuvuoressa asuvalta ystävältäni, että tänä keväänä kirsinkakukat olivat parhaimmillaan äitienpäivän aikaan. Aurinko on arvaamaton, joten kukintaa on varmasti vaikea ennustaa tarkkaan. Olen lukenut, että Japanissa kukkimista seurataan tiiviisti kuin television sääennustuksia.

Vaikka kukinta-ajan kohokohta oli jo takanapäin, se ei menoa haitannut. Ihmiset paistattelivat päivää nurmikolla, osa käveli puiden lomassa, jotkut käyskentelivät kimonoissa. Samoilimme halki japanilaistyylisten puutarhojen, nautimme vehreydestä ja kauniista sommitelmista. Helsinki on yhä täynnä paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt. Se on yksi syy, miksi rakastan tätä kaupunkia.

Yhdessä kojussa oli myynnissä Japani-aiheisia kirjoja, runoja sekä tauluja japanilaisine kirjoitusmerkkeineen. En pystynyt kävelemään kojun ohitse, vaikka tiesin sen tarkoittavan rahanmenoa. Ostin Amélie Nothombin romaanin Samuraisyleily (suom. 2007), joka on kulttuurierojen sävyttämä rakkaustarina belgialaisen naisen ja tokiolaisnuorukaisen välillä.

Autossa matkalla kotiin googlasin huvikseni “cherry blossom quotes”. Pysähdyin Pablo Nerudan runositaatin kohdalle:

“I want/ to do with you what spring does with the cherry trees.”

Tuo W.S. Merwinin espanjasta kääntämä sitaatti kuulosti minusta todella kauniilta. Miten yksinkertaisesti ja lämpimästi runoilija onkaan kuvannut rakkautta ja hekumaa! Kysyin seuralaiseltani, miten hän tulkitsi nuo säkeet. Hän mietti hetken ja totesi sitten:

“Joku haluaa tehdä bänksit mahdollisimman nopeasti.”

“Siis mitäh?”

“No, eihän noi kirsikankukat näköjään kauan kestä.”

Minun piti jonkin aikaa pureksia tuota näkemystä. Sitten – hyvin hitaasti – hyväksyin, että jokainen tulkinta on ainutlaatuinen, vähän niin kuin jokainen kirsikkapuukin.