Palaako Houellbecqin lukija koskaan ennalleen?

Joskus hän kävi ulkona, katseli nuorisoa ja kerrostaloja. Yksi asia oli varma: kukaan ei enää tiennyt miten elää.

-Michel Houellbecq: Alkeishiukkaset

Olen nyt lukenut kokonaan yhden Michel Houellbecqin romaanin, teoksen nimeltä Alkeishiukkaset (2000). En tiedä, milloin toivun järkytyksestäni.

Tämä ei missään nimessä ole moite. Alkeishiukkasista on vaikea ylipäätään puhua tavanomaiseen tapaan. Piditkö kirjasta? Oliko se hyvä?

Hyvä? Se oli ravisteleva.

Ville Keynäksen suomentama romaani kertoo kahdesta keski-ikäisestä velipuolesta, Michelistä ja Brunosta, jotka elävät melko erilaista elämää. Heitä ei yhdistä juuri muu kuin vapaudenjanoinen hippiäiti, joka hylkäsi heidät jo lapsina. Erillään kasvaneet veljekset ovat molemmat henkisesti kadoksissa, kumpikin omalla tavallaan.

Michel tekee uraauurtavaa työtä geenibiologina. Hän tietää kaiken DNA-molekyyleistä mutta ei osaa rakastaa. Brunosta puolestaan kehkeytyy levoton hedonisti, joka etsii elämäänsä merkitystä yhä hurjemmista seksikokemuksista.

Veljekset tapaavat pari kertaa vuodessa ja keskustelevat asioista, joista on vaikeaa puhua muille.

Nuoruusvuosia kelaavien takaumien kautta valotetaan veljesten menneisyyttä. Bruno joutuu sisäoppilaitoksessa julman kiusan ja nöyryytyksen kohteeksi. Syömisestä lohtua etsivä teinipoika kaipaa epätoivoisesti yhteyttä tyttöihin mutta ei löydä sitä. Luvussa ”Kaikki on Caroline Yessayanin syytä” kuvataan hetki, jota Bruno on kantanut mukanaan koko elämänsä, kuin häpeätahraa: elokuvakerhossa hän laskee kätensä Carolinen reidelle, mutta muutaman sekunnin kuluttua tyttö siirtää käden pois.

Michelin haava puolestaan liittyy Annabelleen, kaunottareen jonka kanssa hän jo poikasena ystävystyi. Sydänten sisaruudesta kumpuava ensirakkaus on puhdas, mutta se tahraantuu yhdessä yössä.

Houellbecqin romaani kysyy, voiko yksi kohtalokas virhe pilata kaiken, ehkä jopa koko elämän.

Vastaus on lukijan tulkittavissa. Alkeishiukkasissa ihminen voi saada toisen tilaisuuden, mutta yhtä hyvin hän voi pilata sen. Hän saattaa myös saada vastuksekseen jotakin paljon itseään vahvempaa – väkevimpänä kuoleman.

Kertojan silmä on tarkka ja havainnot länsimaiden nykytilasta veitsenteräviä. Romaanissa ei ole kielellistä kikkailua, vaan siinä kuvataan todellisuutta paljaana, niukoin koristein.

Välillä Houellbecq syöttää henkilöhahmojen suuhun dialogia, joka muistuttaa ääneen puhuttua esseetä, tai hän heittää heidän päähänsä ajatuksia, jotka tuovat mieleen korkealentoiset yliopistoluennot. Joidenkin tällaisten kohtien viereen kustannustoimittaja olisi voinut kirjata hennon lyijykynämerkinnän: ”Älä esitelmöi.” Toisaalta metafyysiset tai geenibiologiaan liittyvät pohdinnat lienevät osa romaanin eetosta.

Alkeishiukkasten maailmankuva on melko pessimistinen. Se paljastaa raadollisen puolen länsimaisesta elämänmenosta ja ihmiselämästä, läväyttää silmille asiat joita emme haluaisi ajatella: syövän, vanhenevan kehon, säälimättömän väkivallan, elämän rajallisuuden, kauan sitten haudatun isoäidin pääkallon.

Nuoruuden kukkeina vuosina kaikki on vielä mahdollista, mutta kokematon nuori ei osaa tehdä oikeita valintoja. Nelikymppinen ehkä jo osaa, mutta Houellbecqin romaanissa nuorekaskin 40-vuotias on geneettisesti katsottuna ”vanheneva yksilö”.

Viime kädessä kaikki nivoutuu elämän absurdiuteen. Miksi me olemme syntyneet tänne? Mitä meidän on tehtävä?

Kaikessa rehellisyydessään Alkeishiukkaset yltyy ajoittain jopa hauskaksi; koomisen ja traagisen rajat hämärtyvät siinä kiintoisalla tavalla. Siksi onkin paradoksaalista, että romaanin kertojan mielestä huumorista ei ole pelastajaksi:

”Elämää voi tarkastella huumorilla vuosikaudet, joskus hyvinkin pitkään, joissakin tapauksissa asioihin voi suhtautua huumorilla viimeiseen saakka, mutta loppujen lopuksi elämä murtaa ihmisen sydämen.”

Esseekokoelmassaan Yhden hengen orgiat: Esseitä luetusta elämästä (2013) Tommi Melender pohtii lukemisen merkitystä ja kirjallisuuden tehtävää. Ironian tuolle puolen -nimisessä esseessään hän viittaa edesmenneen kirjailijan David Foster Wallacen ajatuksiin taiteen ja viihteen erosta:

”Kirjallisuuden pitäisi opettaa meitä kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme”, Melender kirjoittaa.

Tämä lause tuli mieleeni, kun luin Houellbecqin Alkeishiukkasia. Se ei  anna lukijansa unohtaa ajan kulumista ja ihmisen kuolevaisuutta, ja siksi sitä on välillä tuskallista lukea.

Toisaalta, etenkin loppua kohden, romaani suhtautuu syntisen kurjaan ihmislajiin melkeinpä hellyydellä. Usein ihminen yrittää parhaansa, hän yrittää uskoa ja pyrkiä hyvään, vaikka ei kertojan mukaan olekaan juuri ”apinaa kummempi”.

Ja vaikka Alkeishiukkaset saa lukijansa huolestumaan kaikesta niin, että lopulta tämä harkitsee soittoa terveysasemalle, teos jättää sydämeen myös ripauksen kiitollisuutta: onneksi maailma on kaikesta huolimatta edelleen olemassa, ja onneksi minun sydämeni lyö.