Minun kesäni

Nyt seuraa pienimuotoinen kouluaine yllä mainitulla otsikolla.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun luin Natalie Goldbergin kirjoittamisopasta Avoin mieli (suom. Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen). Kirjassa Goldberg muistelee, kuinka hän oli kahdeksannella luokalla yrittänyt kirjoittaa ainetta otsikolla Mitä tein viime kesänä. Useiden aloitusten jälkeen hän oli kirjoittanut pelanneensa softballia niin kuin monet muutkin lapset, vaikka se ei ollut totta. Lopulta hän oli vielä lisännyt tekstiin:

”Oli tosi hauskaa. Minulla oli kiinnostava kesä. Oikein kivaa.”

Myöhemmin Goldberg on oivaltanut, että hyvä kirjoittaminen on konkreettista ja yksityiskohtaista. Tekstistä tule elävää, kun kirjoittaja pyrkii rehellisyyteen ja totuuteen, yksityiskohtia viljellen.

Saman minäkin olen oppinut. Yritetään siis puhua totta.

Totuus on, että kesä on kovaa vauhtia lähdössä ja vilkuttaa meille, kuin junan ikkunasta.

Jään kaipaamaan sen lämpöä ja valoa, merenrantoja, vaaleanpunaista taivasta, Daim-jäätelöä, bikinejä, ballerinakenkiä, purjeveneitä jotka viilettävät aina minun ulottumattomissani. Jään kaipaamaan spontaaneja hetkiä, sitä, että voi lähteä märillä hiuksilla ulos, koska aurinko kuivaa ne kuitenkin.

Koko kesän yritin ruskettua lenkkeilemällä shortseissa ja hihattomissa paidoissa. En onnistunut.

Ostin kahdet mikroshortsit, pinkit ja keltaiset. Käytin usein paitaa, jossa lukee ”I grew up with mermaids”. Ilta-Sanomien jutusta huomasin, että Chisulla on samanlainen. Tämä teki minut jollakin tavalla iloiseksi.

Samoilin Haagan Alppiruusupuistossa ihailemassa kukkia. Katselin Ateneumissa Alice Neelin maalauksia. Kuuntelin Helsinki-päivän konsertissa Sannia ja JVG:tä. Koin yhdet tuparit, yhdet julkkarit, yhdet festivaalit ja parit synttärit. Käytin sadetakkia usein, myös niinä päivinä kun aurinko paistoi.

Kävin laulutunneilla, ennen kuin opettajani jäi kesälomalle. Lauloin suihkussa, esitin pesukoneelle Sannin 2080-luvulla -biisin. Mietin, voiko lauluni kantautua rakenteiden läpi naapurin vessaan. Todennäköisesti voi.

Harjoitin karaokea Swengissä ja Myllypuron Jyväsessä. Kuuntelin Kaupungin Naisten konserttia Balderin salissa. Mukana oli myös yksi minun sanoittamani tango. Nousin punaisena seisomaan, kun kuoron johtaja sanoi nimeni.

Tein joitakin omia lauluja. Kirjoitin sanoja, juttelin pianolle. Se helpotti oloa. Viime kuukausina olen miettinyt paljon sitä, miten väliaikaista kaikki on. Tuntuu siltä, että elämässä kaikki menee ohi, ennemmin tai myöhemmin, niin kuin kesäkin. Joskus se voi olla valtava helpotus, joskus suuri suru. Usein muutos tekee olon turvattomaksi. Haluaisin luottaa enemmän ihmisiin, omiin silmiini, maailman hyvyyteen, havaintoihini, hauislihaksiini. Mutta mikään ei ole itsestäänselvää, ja se on pelottavaa.

Siksi pitäisi yrittää tarttua hetkeen, kaksin käsin, kuin pelastusrenkaaseen.

Heinäkuussa näytin fysioterapeutille kipeää nilkkaani. Hän sanoi, ettei jalka vaikuttanut nyrjähtäneeltä. Vastaanoton aikana fysioterapeutti huomasi, että pikkuvarpaani oli oudon apaattinen. Se ei ollut vaarallista. Nauroimme yhdessä tälle varpaalle, joka ei suostunut noudattamaan käskyjä. Jollakin tavalla ihailin sen kapinahenkeä.

Tein fysioterapeutin antamia harjoitteita. Jossain vaiheessa, kuin huomaamatta, nilkan kipu lakkasi.

Olen kirjoittanut ja myös lukenut jonkin verran. Nyt minulla on kesken muun muassa Anthony de Mellon kirja Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen). Sen yhtenä ajatuksena on, että ei pitäisi odottaa keneltäkään mitään. Mutta onko se mahdollista?

”Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta. En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni”, de Mello kirjoittaa. Miten helpottava mutta haastava ajatus ihmiselle.

Heinäkuussa kävin kampaajalla laittamassa vaaleita raitoja. Hiuksiani leikattiin vain muutama millimetri, koska ajattelin vähän kasvattaa niitä.

Huomenna saatan olla eri mieltä.

Lomalla lensin Müncheniin, näin yhdellä miestarjoilijalla nahkahousucaprit. Löysin kasvisannoksen seasta lihanpalan. Syljin sen serviettiin. Kävin kuninkaiden palatsissa ja tajusin, että joku Ludvig on nukkunut tuossa haalistuneessa purppuranpunaisessa sängyssä 1700-luvulla. Tunsin oloni alipukeutuneeksi, kun kuljin farkkushortseissa kattokruunujen alla. Matkustin junalla katsomaan Dachaun keskitysleiriä. Ajattelin, että en koskaan pääse yli tuosta kokemuksesta, en milloinkaan saa päästäni kuvaa joka mieleeni tunkeutui.

Nyt se on jo vähän haalistunut. Koska kaikki menee ohi, ennen pitkää.

Vietin joitakin aikoja Pohjanmaalla. Uin koko kesänä vain yhden kerran, EpopParkin maauimalassa Lapualla. Kävin veneilemässä Lappajärvellä, sillä ainoalla järvellä jota rakastan. Piipahdin sukujuhlissa, pyöräilin peltojen välissä, otin valokuvia lapsuudestani.

Kokeilin kahdesti SUP-lautailua, kerran Lapualla, kerran Helsingissä. Suppaillessa tajusin kirkkaasti, että aallot ja tuuli ovat minua voimakkaampia. Vaikka treenaisin joka päivä salilla, tuo asia ei muuttuisi.

(Näin ainakin sanon itselleni. En ole käynyt kuntosalilla kertaakaan tänä kesänä).

Olen istunut jonkin verran junassa, kerran ykkösluokassa. Näin tutun, jota en saanut tervehdittyä, koska hetki meni ohi. Ehkä hän tunsi samoin. Nukuin joitakin öitä hotelleissa. Hiljattain kävin Vaasan kaupunginteatterin näytäntökauden avajaisissa, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Ostin neljät kuvioidut legginsit, joista kolmet viime viikonloppuna. Yksissä Batman suutelee Diana Princeä, toisissa huojuvat männyt, kolmansiin on painettu pianon koskettimet. Ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa legginsejä.

Lauantaina näin Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin keikan Puu-Vallilan katubileissä. Keikan oli määrä alkaa klo 19.15, mutta satoi kaatamalla. Kylmää, märkää, julmaa vettä. Vielä seitsemältä istuin kotona ja ajattelin, että en voisi antautua sateen armoille. Kaiken lisäksi ystävälläni oli kurkku kipeä, ja toinen mahdollinen avec katseli YouTubesta hassuja videoita.

Kello 19.05 soitin taksin. Tajusin kirkkaasti, että minun keikalle menemiseni ei voi olla riippuvainen toisten suunnitelmista.

Ja kun vihdoin pääsin perille Vallilaan, suuri kiitollisuus valtasi minut. Että on olemassa Helsinki, ja tämä bändi, tuo mies jolla on hattu päässä ja pitkävartiset nahkasaappaat. Että hän on tehnyt lauluja, joita minä ja muut saamme kuunnella. Että ihmiset tanssivat sadetakeissaan ja laulavat mukana Valon pisaroita ja Ystävänpäivää.

Kun karavaani lauloi kappaletta Tahtoisin, tahtoisin, huomasin yhtäkkiä itkeväni kaikkea yhtä aikaa, surun ja ilon pisaroita, sitä mikä on mennyt ja mitä minulla nyt on. Encorena karavaani esitti osuvasti laulun nimeltä ¡Eloon!. Bändin yhteisvoimin loihtima teksti alkaa sanoilla ”Mul on rinnassa pala joka hiertää. Mul on jalat jotka rantoja kiertää.” Mutta kertosäkeessä päästään kaiken yli, niin kuin elämässä aina, tavalla tai toisella:

”Mä herään eloon eloon eloon eloon.

Iloon eloon elämään.

Eloon eloon eloon eloon, ja kyllä kestää kiittää.”

 

Tosiaankin. Kiitos kuluneesta kesästä!