Kirjailija ja yleisö eläytyivät näytelmään saman katon alla
The theatre is a place where one has time for the problems of people to whom one would show the door if they came to one’s office for a job.
-Tennessee Williams
Saman katon alla -näytelmän kantaesityksestä on kulunut jo vähän yli viikko. Elämys oli niin voimakas, etten oikeastaan tiedä mistä aloittaisin.
Aloittaisinko siitä, kun menin ensi-iltapäivänä ostamaan Lapualta kiiltävää pinniä hiuksiini, jotta juhla-asuni olisi täydellinen?
Vai siitä, kun nuo timanttipinnit unohtuivat kotiin sulloessani sukkahousuja matkalaukkuun.
Aloittaisinko siitä, että otin sittenkin mukaan väärät sukkahousut?
Vai siitä, kun saavuin alkuillasta hotellin ravintolaan ja näin läheisteni odottavan minua pitkän pöydän ääressä, hymy huulillaan?
Tai ehkä siitä, kun siskoni kohotti minulle maljan ja minua itketti kaikki yhtä aikaa; hänen kauniit sanansa ja se, että nuo ihanat ihmiset olivat tulleet Vaasaan asti minun ja näytelmän takia.
***
Yhtä hyvin voisin aloittaa itse näytelmästä. Siitä, kun eteläpohjalaiselle karjatilalle saapuu jouluksi intialaistaustainen vegaaniminiä.
Tai siitä sanoinkuvaamattomasta hellyydestä ja kiintymyksestä, jota tunsin kirjoittamiani hahmoja kohtaan. Tuo tunne saavutti huippunsa, kun sain katsella heitä näyttämöllä, lihaa ja verta olevina ihmisinä.
Maatilan vähäpuheinen vanha isäntä Jorma (Jari Hietanen) ja hänen sanavalmis vaimonsa Lissu (Kirsi Asikainen) miettivät sukutilalle jatkajaa. Tarina käynnistyy, kun perheen nuorempi poika Matias (Lauri Kukkonen) tuo ensimmäistä kertaa näytille tuoreen kihlattunsa Sarishan (Jenni Banerjee). Tämän hienostuneen helsinkiläisparin saapuminen sysää niin perheenjäsenet kuin sukutilankin muutokseen.
Konfliktiherkässä perhejoulussa riittää sulateltavaa isoveli Hanella (Jorma Tommila), rehvastelevalla mutta sydämeltään herkällä pohjalaisäijällä, jonka kaljankatkuiset tokaisut saavat itse näytelmäkirjailijankin punastumaan.
Vastusta Hanelle tarjoaa reipasotteinen vaimo Tiina (Emmi Kangas), jossa on selvää emäntäainesta. Kovia kokenut pariskunta elää asumuserossa, mutta kummankaan tunteet eivät ole kuolleet.
Matkan varrella olen keskustellut näytelmän henkilöistä useaan otteeseen ohjaaja Erik Kiviniemen ja dramaturgi Outi Rossin kanssa. Olen oppinut paljon näistä keskusteluista, miettinyt henkilöhahmojen historiaa, motiiveja, haaveita ja tahdonsuuntia – ja pannut peliin kaiken tietämykseni ihmisenä olemisesta.
Olen viettänyt kirjoittamieni hahmojen kanssa paljon aikaa, suunnilleen vuoden verran. Olen nauranut ja itkenyt heidän kanssaan, tuntenut heidän stressinsä ja epätoivonsa, heidän halunsa ja mustasukkaisuutensa, olen ymmärtänyt heidän ongelmiaan ja paheksunut heidän sanojaan, olen surrut kun heillä menee huonosti ja iloinnut kun he onnistuvat, olen nähnyt kuinka he kohtaavat ja kaipaavat ja kurottelevat toisiaan kohti.
Maria Antmanin hieno lavastus tuo esiin kuilun, joka toisinaan ajaa perheenjäsenet erilleen. Näyttämön halki virtaava joki on konkreettinen ja symbolinen raja, jonka äärellä riidellään, rakastetaan, saunotaan ja pestään kädet.
***
Ensi-illassa jännittävintä oli aistia niin läheisten kuin muunkin yleisön reaktiot. Mikä naurattaa, mikä hämmentää, mikä saa melkein huudahtamaan ääneen?
Minkä kohtauksen aikana joku kaivaa nenäliinaa käsilaukustaan?
Oli hienoa seurata, kuinka yleisö lämpeni tarinalle ja eläytyi tapahtumiin. Välillä tuntui, että me kaikki katsojat olimme mukana viettämässä tuota arvaamatonta joulua. Me saimme nähdä omin silmin, kun tupaan asteli Hanen näköinen joulupukki hämmentävässä naamarissaan. Me katsoimme vierestä, kun veljekset riitelivät saunan lauteilla ja kun intialaisten suitsukkeiden tuoksu täytti tuvan. Me seurasimme silmä tarkkana, kun lavalla tanssittiin bollywoodia ja laulettiin seuraavassa hetkessä haikeaa jouluvirttä.
“Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.”
***
Kun esitys päättyi, minutkin kutsuttiin näyttämölle yleisön eteen. Työryhmän tavoin sain kukkia ja iloisia aplodeja. Yritin kumartaa mahdollisimman luontevasti. Se ei varmastikaan näyttänyt siltä. Olen oppinut lapsena vain niiaamisen taidon.
Ennen karonkkaa oli kiitosten aika. Olin kirjoittanut etukäteen päiväkirjaani noin nelisen sivua kiitoksia, joita olin mumissut puoliääneen pitkillä pyörälenkeillä Lapualla. Olen onnellinen, että muistin puheessani sanoa melkein kaiken.
Kun karonkka ja muut juhlallisuudet olivat ohitse, menin yksin hotellihuoneeseen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, mihin tarttunut. Niinpä söin hopetoffeekarkkeja, jotka olin saanut ystävältäni lahjaksi. Katselin pöydällä tuoksuvia ruusuja, neilikoita, gerberoita ja krysanteemeja. Selasin kännykästäni illan aikana otettuja valokuvia. Koska yksikään potrettini ei ollut onnistunut, otin itsestäni kompensaatioksi noin 23 selfietä. Näistä kaikista otoksista kelpuutan vain yhden, tai kaksi. Tässä toinen niistä:
Kello oli tuolloin suunnilleen yksi yöllä. Ripsivärini oli levinnyt, hiukset kaipasivat kampaa. Tunnin päästä täyttäisin vuosia.
En olisi voinut kuvitella parempaa starttia syntymäpäivälle.