Leonard Cohenin lauluista löytää itsensä
There’s a blaze of light
in every word.
-Leonard Cohen: Hallelujah
Olen kärsinyt flunssasta jo kohta puolitoista viikkoa. Olen juonut inkivääriteetä kuumemittari kainalossa ja imeskellyt apteekista ostamiani verigreippitabletteja. Välillä olen kuunnellut Leonard Cohenia, joka kuoli hiljattain, 82 vuoden iässä. Olen soittanut pari tuttua laulua pianolla, lukenut Cohenin lyriikoita netistä: So Long, Marianne, Bird On a Wire, Hey, That’s No Way To Say Goodbye.
Huomaan hymyileväni Suzannen ensimmäisen säkeistön kohdalla. Nuorena opiskelijana olin ihastunut mieheen, joka laittoi Suzannen soimaan sateisena marraskuun iltana. Näin muistaisin. Toivottavasti muistan oikein. Toivottavasti en vaikuta kovin epäluotettavalta kertojalta. Hän ei tuntenut minua vielä kovin hyvin, mutta kappalevalinta oli silti melko osuva.
And you know that she’s half-crazy but that’s why you want to be there
And she feeds you tea and oranges that come all the way from China
And just when you mean to tell her that you have no love to give her
Then she gets you on her wavelength
And she lets the river answer that you’ve always been her lover
Nuo Cohenin sanat ovat kaunis yhdistelmä totuutta, hellyyttä ja huumoria.
Taisin sinä iltana tunnustaa miehelle, että sattumoisin ‘Suzanne’ on hyvin lähellä minun toista nimeäni.
***
Vuosia sitten ostin cd:n, johon oli koottu Leonard Cohenin parhaat laulut. Halusin tuon levyn etenkin kahden kappaleen vuoksi: Hallelujah ja Dance Me to the End of Love. Jälkimmäisen sävel toi mieleeni lapsuuden automatkat ja haikeana soivan radion, pitkän tien peltojen välissä, isän joka piti ratista kiinni kello kuuden kohdalta ja tuijotti ajatuksissaan horisonttiin.
Tietyt laulut liittyvät tiettyihin hetkiin. Edes välissä vilahtavat vuodet eivät haalista musiikin muistoa.
***
Viitisen vuotta sitten näin amerikkalaisen elokuvan nimeltä Take This Waltz. Se teki minuun ja ystävääni niin suuren vaikutuksen, että elokuvan jälkeen meidän oli pakko mennä pariksi tunniksi kahvilaan prosessoimaan kokemusta. Sarah Polleyn ohjaama elokuva kertoo naimisissa olevasta Margotista (Michelle Williams), joka rakastuu lentokoneessa kohtaamaansa mieheen, Danieliin (Luke Kerby). Heidän välillään vallitsee vetovoima, jota ei voi ohittaa. Kun he vihdoin – monien kieltäytymysten ja käänteiden jälkeen – päätyvät toistensa syliin, taustalla soi Leonard Cohenin Take This Waltz. Se säestää montaasina eteneviä kohtauksia, joissa näytetään tuoreen suhteen eteneminen leiskuvasta palosta arkiseen tv:n katseluun.
Sanoituksena Take This Waltz on pitkä ja haikea rakkausruno, täynnä säkeitä jotka näyttävät siltä kuin olisivat tulvineet yllättäen muistikirjaan.
“And I’ll bury my soul in a scrapbook,
With the photographs there, and the moss
And I’ll yield to the flood of your beauty
My cheap violin and my cross”
Sanoitus pohjautuu Cohenin ihaileman espanjalaiskirjailijan Federico García Lorcan runoon, jonka englanninkielinen nimi on Little Viennese Waltz. Laulu ilmestyikin alun perin Lorcan muistoksi tehdyllä kokoelmalevyllä Poets in New York (Poetas en Nueva York, 1986) sekä singlenä.*
Cohenin oma runoilijantausta näkyy kaikissa hänen sanoituksissaan, ainakin niissä jotka minä olen nähnyt. Koska lyriikat ovat samanaikaisesti yleispäteviä ja henkilökohtaisia, niistä voi tunnistaa itsensä.
Tai jonkun toisen.
Take This Waltz tuo mieleeni myös eräät juhlat, joissa jokainen valitsi vuorollaan biisejä Spotifysta. Jotkut joivat viiniä kertakäyttölautaset sylissään, toiset tanssivat valkoisella sohvalla. Naapurien reaktioista ei tarvinnut huolehtia, koska seinän takana ei asunut kukaan. Välillä kaiuttimista pauhasi Pulp, välillä Blur, sitten Prince. Minä valitsin Take This Waltzin, ja muistan yhä kuinka vieraat tarttuivat toisiaan kädestä ja alkoivat tanssia valssia kello kahdelta yöllä.
“Hyvä valinta”, sanoi se joka tanssitti minua.
***
Luin taannoin The New Yorker -lehdestä Leonard Cohenista tehdyn henkilökuvan. Sain tietää, että hänen muusikon uransa käynnistyi vasta vähän päälle kolmekymppisenä, kun hän oli jo julkaissut muutaman runokirjan ja kaksi romaania. Siitä tuli jotenkin lohdullinen olo; ehkä siis on aivan normaalia, että nykyään minäkin istahdan toisinaan pianon ääreen ja nauhoitan kännykkään omia laulujani. Niitä ei synny kovin usein, mutta sekin lienee aivan luonnollista. Onhan Cohen itsekin sanonut:
“If I knew where the good songs came from, I’d go there more often.”
Meidän kuulijoiden iloksi Cohen näyttää löytäneen tuon paikan useasti.
PS: Tänään, 20. marraskuuta klo 21, Yle Teema esittää Cohenista kertovan dokumentin Bird on a Wire. Sen on ohjannut Tony Palmer, ja siinä matkataan Cohenin mukana kiertueella vuonna 1972.
*Tämä tieto lisätty postaukseen 21.11. klo 00.25.
Miten ihania aiheita sulla viime aikoina ollut, niin tuttuja ja silti aina kiehtovia.
Take this waltz liittyy mullakin moneen rakkaaseen muistoon, sellaisiin jolloin jotain merkittävää (kaunista ja/tai surullista) on tapahtunut. Ja tuo elokuva, se sai aikaan myllerryksen silloin kun sen näin, ja nyt haluan katsoa sen uudestaan.
( http://www.lily.fi/blogit/sivulauseita/take-waltz )
Kiitos, Helmi!
Ihanaa, että sullekin Take This Waltz on tärkeä. Soitan sitä toisinaan myös pianolla, se on kaunis valssi.
Ja elokuva on myös todella hieno. Se kuvaa niin hyvin kahden ihmisen välistä kemiaa, sellaista hullaantumista joka ei hellitä. Ja toisaalta myös ensihuuman laantumista. Hienosti olit kirjoittanut leffasta blogiin – ja tuo sun valitsema alun sitaatti tiivistää hyvin, mistä elokuvassa on kysymys.