“Muistakaa, heille kallis ol’ maa”

Joulukuussa 2012 pidin itsenäisyyspäivän juhlapuheen Lapuan yläkoululla, vanhassa opinahjossani. Odotin jännittyneenä vuoroani. Tunnelma oli harras, lapset lauloivat lavalla heleällä äänellä. Yleisössä istui niin vanhoja kuin nuoria ihmisiä, sotaveteraaneja, entinen pianonsoitonopettajani, äiti ja äidin naapuri, monia tuttuja kasvoja Lapualta. Olin jo siinä vaiheessa hiukan herkistyneessä tilassa.

Kun astelin yleisön eteen ja aloin puhua, liikutus valtavasi minut kokonaan. Etenkin siinä vaiheessa, kun aloin kertoa omista isovanhemmistani, kyyneleet valuivat silmistä. Itkin ja puhuin yhtä aikaa.

Onneksi sain kuitenkin sanottua asiani herkistymisestä huolimatta. Tunteeni välittyi yleisöön, ja lopulta itkimme yhdessä.

Ajattelin tänä itsenäisyyspäivänä julkaista puheeni täällä blogissa pienin muokkauksin, 99-vuotiaan Suomen kunniaksi. Alun perin teksti ilmestyi Lapuan Sanomissa 13. joulukuuta 2012.

Arvoisat sotaveteraanit ja sotaveteraaninaiset, hyvät juhlavieraat,

Hän oli 18-vuotias lähtiessään rintamalle. Hänellä oli sileät kasvot ja puhdas omatunto. Hänen nimettömässään ei kimallellut sormusta, hän ei ollut vielä ehtinyt rakastua. Hän katseli latoja ja lakeuksia jotka jäivät taakse, painoi kaiken mieleensä, matkusti täpötäydessä tavarajunassa kohti pelkoa. Hän oli 25-vuotias, hänen vaimonsa jäi itkemään rautatieasemalle ja hänen lapsensa vilkuttivat vakavina. Hän katseli peltoja ja puutarhoja jotka jäivät taakse, katuja jotka hän tunsi ulkoa, kotikirkkoa jossa hänet oli vihitty. Hän oli lapualainen, kauhavalainen, jyväskyläläinen, rovaniemeläinen. Hän oli sotamies, rajajääkäri, taistelulähetti, alikersantti ja korpraali. Hän oli ihminen. Kranaatit karhasivat häntä monta kuukautta, tykit jyrähtelivät hänen korvissaan. Hän sanoi, ettei pelännyt mitään. Hänen kätensä tärisivät, kun hän sytytti tupakan. Hän seisoi vartiossa, teki sulutustöitä, ajoi syöksyveneitä Laatokan yli, juoksi hiekkamonttuun, makasi kolme vuorokautta paikoillaan 20 asteen pakkasessa. Hän lähetti kotiin kirjeen, jonka luoti lävisti, hän kirjoitti sille joka häntä kaipasi. Hän oli 19-vuotias, hänellä oli pitkät hiukset ja harmaa lottapuku. Hän kutoi sotilaille lapasia joissa peukalo ja etusormi piti jättää paljaiksi, hän laittoi ikkunoiden eteen pimennysverhot ja kuuli koneiden lentävän. Hän pelkäsi. Hän oli 18-vuotias lähtiessään rintamalle. Hän lepäsi korsussa reppu päänsä alla ja rukoili: Isä meidän, joka olet taivaissa.

Hän oli minun vaarini, sinun paappasi, minun isoisäni, sinun isäsi, minun mummini, sinun isoäitisi, sinun setäsi, sinun enosi, sinun sisaresi, sinun ystäväsi, sinun veljesi.

Edesmennyt vaarini oli minulle läheisin tuntemani ihminen, joka oli joutunut lähtemään sotaan. Emme puhuneet noista kokemuksista kovin paljon. Me noukimme puskista marjoja, kaivoimme perunoita maasta, heitimme renkaita puutarhassa, söimme mummin paistamia lättyjä ja mansikkahilloa. Vaari teki minulle keinun vanhaan liiteriin ja antoi minulle vauhtia. Vaari kertoi minulle salaisuuden ja näytti, missä siilillä oli sauna. Vaari hautasi minun kanssani pikkulinnun liiterin juurelle. Vaarilla oli kahvipöydässä hauskat jutut. Hän oli sellainen ihminen, joka yhtäkkiä sanoi jotakin hauskaa ja sai kaikki nauramaan.

Joskus uskalsin kysyä vaarilta jotakin sodasta. Aina hän vastasi. Vaistosin kuitenkin, että sota oli arka puheenaihe. Vaari kuului jalkaväkirykmentti 7:n riveihin, komentajanaan silloinen everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth. Tie vei Vuottaalle, Valkjärvelle, Punnukselle ja Äyräpäähän. Vaari oli vain nuori poika lähtiessään jatkosotaan 13. huhtikuuta 1943. Vaikka hän ei tainnut sitä ääneen sanoa, niin uskon, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa loppui siihen.

Mutta elämä ei loppunut.

Sodan jälkeen rakennettiin elämä uudestaan, rakennettiin talo, mentiin naimisiin, saatiin lapsi.

Vaari oli yksi niistä onnekkaista, jolle tämä kaikki suotiin. Sodissa menehtyi yhteensä 93 000 suomalaista sotilasta. Niin monta elämää jäi kesken, niin monta omaista jäi kaipaamaan, niin monta naurua jäi nauramatta. Tuntuu pysäyttävältä ajatella, että jos vaarini olisi menehtynyt sodassa, minuakaan ei olisi.

Myös muut isovanhempani kokivat sodan, kukin omalla tavallaan. Toinen isoisäni, Vimpelin paapa, taisteli pioneeripataljoona 35:n riveissä muun muassa Syvärin alueella. Hänkin selvisi sodasta ja perusti perheen, sai kolme lasta, sai pojan josta tuli minun isäni. Paapaa en koskaan ehtinyt tavata, sillä hän kuoli muutamia vuosia ennen minun syntymääni.

Hänen vaimonsa, Vimpelin mummi, toimi sodan aikana kotirintamalottana. Kävin taannoin tapaamassa 88-vuotiasta [nyt 92-vuotiasta] mummiani Vimpelissä ja kyselin sota-ajan kokemuksista. Mummi kertoi olleensa ensin pikkulottana ja työskennelleensä myöhemmin lottana Seinäjoen sairaalassa ja puhelinkeskuksessa. Hän olisi kyllä lähtenyt rintamalotaksi, jos hänet olisi päästetty, hän oli vasta 19-vuotias. Hän muisti harmaan lottapuvun, jossa oli valkoiset kaulukset ja hihansuut, ne saattoi pestä erikseen. Hän muisti, miten kutoi rintamalle sukkia ja lapasia, hän muisti kuulleensa pommikoneiden lentävän kaupungin yllä. Tulevaa miestään hän ei ollut vielä tavannut, miestä joka taisteli sodassa hengestään niin kuin mummin kaksi veljeäkin. Mummin isosisko oli lähtenyt rintamalotaksi sotasairaalan keittiöön Äänislinnaan. Sisarukset pitivät yhteyttä kirjeitse. Paljon oli myös vuosien myötä unohtunut, olihan mummin lottakokemuksista jo noin 70 vuotta aikaa, kokonainen ihmisikä. Kysyin lopuksi, miten mummi on tavannut juhlistaa itsenäisyyspäivää vuosien varrella. Hän sanoi, että tapasi mennä aina Vimpelin yhteiskoululle itsenäisyyspäivän juhlaan, pukeutuneena itse tekemäänsä kansallispukuun.

Toinen mummini, jo edesmennyt vaarin vaimo, oli sodan aikana pikkulottana. Pikkulotat tekivät monenlaisia aputöitä, parsivat ja kutoivat sukkia, auttoivat lottia leipomaan leipää, laittoivat ruokaa, tekivät vanhoista lakanoista sideharsorullia rintamalle. Joskus kahvipöydässä mummi innostui laulamaan meille läheisilleen Lottatyttöjen laulua, jonka hän oli sodan aikana oppinut. Vieläkin hän muisti ulkoa nämä Helmi Junttilan kirjoittamat sanat: ”Minä olen pikkulotta, lottalapsonen./ Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen./ On sen kansa, se on aina minun kansani./ Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni.”

Sodan aikana jokainen kantoi kortensa kekoon omalla tavallaan. Minun isovanhempani kasvoivat aikuisiksi sodan varjossa. Oma nuoruuteni oli hyvin erilainen kuin heidän. Kun vaari istui 18-vuotiaana junassa matkalla sotaan, minä matkustin samanikäisenä Helsingin yliopiston pääsykokeisiin. Vaari opetteli selviämään sodan melskeissä, minun piti selvitä vain isossa vieraassa kaupungissa. Vaari tutustui rintamalla vieraita murteita puhuviin sotatovereihin, minä tutustuin tamperelaisiin, ylivieskalaisiin, salolaisiin ja helsinkiläisiin opiskelukavereihin. Vaari kirjoitti rintamalta kotiin kirjeitä, minä kirjoitin runoja isästäni, joka oli kuollut hiljattain. Huolet ja murheet, joita kannoimme, olivat erilaisia.

Silti minusta tuntuu, että vaarin kokemukset ovat jollakin tavalla vaikuttaneet myös minuun. Ainakin ne ovat opettaneet minulle, että ihminen voi selvitä uskomattomista elämäntilanteista.

Kalervo Hämäläisen säveltämässä ja sanoittamassa Veteraanien iltahuuto -laulussa sanotaan: ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet./ Muistakaa, heille kallis ol’ maa./ Kertokaa lasten lapsille lauluin,/ himmetä ei muistot koskaan saa!” Olen kiitollinen siitä, että vaari kertoi minulle jonkin verran kokemuksistaan sodassa – sillä nyt on myöhäistä puhua hänen kanssaan. En enää voi kysyä häneltä, mitä hän ajatteli itsenäisyyspäivänä nähdessään lipun nousevan salkoon. Mitä hän mietti kävellessään hankien halki, sytyttäessään kynttilän, kuullessaan tasavallan presidentin puheen. Mitä hän ajattelisi tänään, kun Suomi täyttää 95 vuotta [tänään 99-vuotta], kun hän istuisi sohvalle television ääreen ja katsoisi, kuinka kutsuvieraat saapuvat Linnan juhliin. Mitä hän ajattelisi noina haikeina, hienoina tunteina?

Muistan, että kerran vuosia sitten istuin vaaria vastapäätä teekupin äärellä ja kysyin, mikä Suomessa on hänen mielestään parasta. Vaari vastasi kahdella sanalla: vapaa isänmaa.

Hän oli vain 18-vuotias lähtiessään rintamalle. Hän oli 25-vuotias, 30-vuotias, 33-vuotias. Hän oli sotamies, vääpeli, majuri ja pataljoonan komentaja. Hän oli lapualainen, vimpeliläinen, torniolainen, savolainen ja helsinkiläinen. Hän oli ihminen. Hän sai jalkaansa sirpaleen, häntä ammuttiin rintaan, hän kuoli. Hän selvisi, tuli rauha, hän pääsi kotiin. Junassa hän säikähti peilikuvaansa, hän oli niin laiha. Hangossa hän pääsi ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen suomalaiseen saunaan. Silloin hän itki. Lotta antoi hänelle kuumaa mehua ja lämpimän aterian.

Hän oli taivaassa.

Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille!