Lontoo, levoton ystäväni

Sir, when a man is tired of London, he’s tired of life.

-Samuel Johnson

Tutustuin Lontooseen ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten. Haastattelin Alicia Keysiä baarissa, jonka nimen olen jo unohtanut. Se oli round table -haastattelu, pöydän ääressä istui minun lisäkseni ehkä kolme tai neljä toimittajaa. Yksi oli ilmeisesti Itävallasta, koska kaikki hänen kysymyksensä liittyivät wieniläisiin säveltäjiin. Minun kysymykseni liittyivät rakkauteen. Ylläni oli paita, joka oli täynnä pianon koskettimia.

“Did you wear it for me”, Alicia sanoi mustien aurinkolasiensa takaa.

“Yes”, minä vastasin ujosti.

Illalla pääsin vielä Alicia Keysin keikalle. Muistikuvissani välkkyy hämyinen turkoosiksi valaistu huone, ja piano jonka äärellä Alicia laulaa että Love Is Blind.

Seuraavana aamuna söin yksin aamiaista hotellissa. Paluulento olisi jo samana päivänä, eikä minulla ollut kovin paljon aikaa katsella nähtävyyksiä. Olin silti päättänyt, että tavalla tai toisella näkisin Big Benin.

Näin myös tapahtui. Otin taksin ja pyysin kuskia ajamaan Big Benin ohi.

Se oli ensimmäinen kosketukseni Lontooseen.

***

Minun ja Lontoon ystävyys on kestänyt jo monta vuotta. Vaikka nykyisin tapaamme melko harvoin, tuntuu kuin emme olisi olleet erossa lainkaan.

Jokainen kohtaamisemme on ollut erilainen. Olen nähnyt Buckinhamin palatsin edessä marssivat sotilaat mustissa karvalakeissaan ja ihaillut Westminster Abbeyn lattiaa, joka on kuin shakkilauta. Olen matkustanut Victoria Stationilta perinteisiin laukkakisoihin Epsonin pikkukaupunkiin ja nähnyt vilauksen kuningatar Elisabetin punaisesta hatusta. Olen hypistellyt lukemattomia kirjoja Foylesissa ja Waterstonella, antikvariaateissa ja W & H Smithillä. Olen käynyt teatterissa, nähnyt Kim Cattrallin Tennessee Williamsin näytelmässä Sweet Bird of Youth ja katsonut haltioissani hänen säkenöiviä silmiään. Olen tilannut teetä pubissa ja saanut osakseni täydellisen hyväksynnän. Olen seissyt ruuhkametrossa matkalla Earl’s Courtiin, Leicester Squarelle, Piccadilly Circukseen ja Nottinghill Gatelle, olen kuullut ihmisten puhuvan lukemattomia eri kieliä ja tuntenut toisen turistin käsivarren omaani vasten. Olen nähnyt naisia, jotka kävelevät Harrodsille Dolce & Gabbanan jakkupuvuissa ja katusoittajia, jotka laulavat Leonard Cohenin Hallelujahia keskellä kiireistä iltapäivää.

Viimeksi kävin Lontoossa huhtikuussa, pääsiäisen aikoihin. Kaupunki oli samanlainen kuin ennenkin – mutta ehkä minä olin jossain määrin muuttunut. Ensinnäkin olen neljä vuotta vanhempi kuin viimeksi. Se vaikuttaa kaikkeen, muun muassa siihen miteni jalkani reagoivat käveltyäni 17 000 askelta päivässä.

Jouduin myöntämään itselleni, että välillä Lontoo uuvuttaa. Se on äänekäs, meluisa, levoton ja jollakin tavalla yksinäinen. Se on epätäydellinen, niin kuin minä tai kuka tahansa ystävä – joskus jopa epäsiisti. Kaduilla lojuu roskapusseja, jossakin naisten vessassa haisee oksennus, italialaisessa ravintolassa tarjotaan kylmää lasagnea. Murehdin kodittomia, jotka makaavat kadulla makuupusseissaan, vierellään nälkäinen koira ja avuton peltipurkki. Stressaan myös mitättömän pieniä asioita, kuten sitä, kantautuuko liikenteen melu hotellihuoneeseen ja jaksanko varmasti herätä aamiaiselle klo 09.00. Ahdistun tungoksesta ja väenpaljoudesta. Tunnen, että tarvitsen lisää tilaa, vähän kuin jossakin ihmissuhteessa.

Kuitenkin palaan kaupunkiin aina uudelleen. Ja joka kerta löydän jotakin sellaista, mitä en ole ennen nähnyt.

Tällä kertaa löysin muun muassa Whitehall Gardens -nimisen puutarhan melko läheltä Big Beniä ja Westminsterin metroasemaa. En ollut hetkeen nähnyt mitään niin kaunista. Puutarha oli täynnä vaaleanpunaisia kukkia, ehkä tulppaaneja. (Jos joku hortonomi lukee tätä postausta, feel free to inform me about those flowers in the picture).

Kävimme kolmen hengen porukalla myös Towerissa, joka on minulle huomattavasti tutumpi Tudors -tv-sarjasta (pääosassa Jonathan Rhys-Meyers!) kuin koulun historiatunneilta. Kuljimme pitkin kellarintuoksuisia käytäviä, katselimme kokovartalohaarniskoihin pukeutuneita kuninkaallisia ja vanhoja aseita, joihin emme jaksaneet perehtyä. Näimme mustia korppeja, jotka nokkivat maasta kevään tuoreita makuja.

Löysin kirjoja, joita en ollut koskaan ennen lukenut, kuten Evelyn Waugh’n A Handful of Dust –nimisen klassikon sekä Tommy Wieringan romaanin A Beautiful Young Wife.

Viimeisenä päivänä riitelin paikallisen taksikuskin kanssa matkan hinnasta. (Jouduimme tekemään paniikkipäätöksen ja matkustamaan taksilla lentokentälle, koska junaliikenteessä oli ongelmia). Kuski ei osannut ennustaa tarkkaa hintaa, vain karkean arvion. Valitettavasti juuri tuolloin sattui olemaan pääsiäisestä johtuva “bank holiday”, mikä ilmeisesti vaikutti taksoihin. Mittari naksutti nimittäin epätodellisen korkean lukeman, ehkä noin 40 prosenttia suuremman kuin mihin olimme varautuneet.

“You can’t do this”, sanoin kuskille, aivan kuin hän olisi ollut huonosti käyttäytyvä poikaystävä.

“Have a nice flight”, hän vastasi.

Matka maksettiin hammasta purren. Pamautin oven kiinni kaikella voimallani.

Silti voin sanoa, täydellä varmuudella, että rakkauteni Lontooseen ei koskaan häviä.

There’s nowehere else like London, nothing at all, anywhere.”

-Vivienne Westwood

 

PS: Lisää Lontoo-kuvia (ja muitakin elämäni kuvia) – voit katsella Instagramista, jossa oleskelen – surprisingly – nimellä tainalatvala.