Teatteri paljastaa sen mitä ei sanota ääneen

Näyttämö. Sinistä valoa. Lampun henki?

Nämä ovat ainoita hämäriä muistikuvia ensimmäisestä teatterielämyksestäni. Uskoisin, että kyseessä oli tarina Aladdinista ja taikalampusta. Olin ala-asteikäinen ja istuin luokkatovereitteni vierellä, olimme matkustaneet teatteriin linja-autolla.

Paikkana saattoi olla Seinäjoen kaupunginteatteri, mutta en ole sataprosenttisen varma.

Muistan vain maagisen tunnelman ja sinisen värin, sen miten ihmeellista kaikki oli.

Myöhemmin, vähän vanhempana, näin joitakin hienoja näytelmiä Helsingissä käydessäni. Mieleeni on jäänyt elävästi Helvi Hämäläisen romaaniin perustuva Säädyllinen murhenäytelmä, jota esitettiin Kansallisteatterissa ja joka kertoi eräästä porvarisavioliitosta ja suhdetta hiertäneestä kolmiodraamasta. Saatan yhä muistaa, miltä Seela Sella näytti seisoessaan lavalla utuisessa valossa ja miten haltioissani seurasin tarinan tapahtumia.

Tällaisina hetkinä aloin haaveilla siitä, että jonakin päivänä minäkin muuttaisin Helsinkiin kaiken tämän ihanuuden keskelle – ja pääsisin pujahtamaan teatterin ihmeelliseen maailmaan milloin tahansa!

Nämä muistot tulvahtivat mieleeni, kun seikkailin tänään Instagramissa ja huomasin Teatteri Lapuan postauksesta, että tänään vietetään Maailman teatteripäivää. Teatterin tiedotuskeskuksen (TINFO) sivuilta luin, että kyseistä juhlapäivää on vietetty vuodesta 1962 ja että perinteisesti Kansainvälinen teatteri-instituutti (ITI) tilaa joltakulta arvostetulta teatterintekijältä Maailman teatteripäivän julistuksen. Tänä vuonna ITI täyttää 70 vuotta, ja sen kunniaksi julistuksia on pyydetty poikkeuksellisesti viideltä tekijältä, viideltä eri mantereelta.

TINFON sivuilta pystyy katsomaan Maailman teatteripäivän julistusten videot kahdeksalla eri kielellä.

Tänään, teatterin juhlapäivänä, aloin miettiä myös sitä, millä tavalla teatteri on vaikuttanut minuun kirjailijana ja tarinankertojana.

Kirjoitin ensimmäisen näytelmäni Välimatkan (2014) Vaasan kaupunginteatteriin. Kyseinen näytelmä oli dramatisointi vuonna 2012 ilmestyneestä samannimisestä romaanistani, joka kertoo eteläpohjalaisen äidin ja aikuisen tyttären Teneriffan-matkasta.

Myöhemmin syntyivät eteläpohjalaiselle karjatilalle sijoittuva draamakomedia Saman katon alla (2016) sekä itsenäisyydestä ja Pohjanmaasta kertova monologiesitys Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia (2017). Näistä jälkimmäinen pyörii Vaasan kaupunginteatterissa edelleen.

Teatteria tehdessäni olen oppinut paljon draaman kaaresta, tarinan rakenteesta ja juonen kuljettamisesta. Tapahtumien tulee edetä jatkuvasti, liiallista rönsyilyä ei mahdu mukaan. Näitä draaman lakeihin liittyviä asioita opiskelin aikoinaan jo elokuvakoulussa Salfordin yliopistossa.

“Don’t write stuff”, neuvoi viisas opettajani meitä aloittelevia käsikirjoittajia.

Näytelmiä tehdessäni törmään usein juonellisiin kysymyksiin. Kuka tietää ja mitä? Kuka saa asian selville ensimmäisenä? Milloin salaisuus paljastuu kaikille?

Teatterin parissa olen kirkkaasti oivaltanut myös sen, että näytelmissä operoidaan etupäässä puheen ja toiminnan avulla.

Toki kertojaakin voidaan käyttää, jos niin halutaan – mutta kertoja ei ole teatterin olennaisin elementti.

Dialogia täytyy kirjoittaa niin, että repliikit vievät tapahtumia eteenpäin tai kertovat jotakin olennaista henkilöhahmon luonteesta. Tyhjä puhe jäädyttää tarinan etenemisen ja tylsistyttää katsojia.

“Jokainen repliikki on teko”, eräs dramaturgi sanoi minulle kerran. Tämän ajatuksen olen yrittänyt pitää mielessä.

Henkilöhahmojen sisäinen maailma ei tule teatterissa välttämättä samalla tavalla esiin kuin romaanissa tai novellissa. Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, mitä henkilö tekee tai sanoo.

Tai mitä hän ei sano.

Tarkkasilmäinen katsoja pystyy sen aistimaan.

On kiinnostavaa, jos näytelmän henkilöhahmo päästää suustaan jotakin muuta kuin mitä hän oikeasti, syvällä sisimmässään, ajattelee tai tuntee. Olen oppinut, että tätä kutsutaan alatekstiksi.

Alatekstiä viljellään monesti elämässäkin, tavallisessa arjen kommunikaatiossa. Kaikki meistä turvautuvat siihen toisinaan vaikkapa siksi, että säilyttäisimme kasvomme tai kätkisimme toiselta jotakin, mitä emme halua itsestämme paljastaa.

Ei minua tietenkään haitannut, ettet muistanut. Syntymäpäiviä tulee ja menee.

Teatteria tehdessäni ja siitä keskustellessani olen oppinut samalla paljon elämästä; olen tullut miettineeksi sitä, miten ihmiset käyttäytyvät, miten he puhuvat, miten he toimivat saadakseen haluamansa.

Ja miten konflikti syntyy.

Teatteri on heijastusta maailmasta, kirkas ja eläväinen kuva todellisuudesta.

Yksi Maailman teatteripäivän julistuksen kirjoittaneista teatterintekijöistä tänä vuonna on meksikolainen näytelmäkirjailija ja toimittaja Sabina Berman, jonka tekstin Tarja Roinila on kääntänyt suomeksi.

Tässä on pieni ote Bermanin kirjoituksesta:

“Ottakaamme teatterista pois kaikki tarpeeton. Riisukaamme se alasti. Sillä mitä yksinkertaisempaa teatteri on, sitä paremmin se muistuttaa meitä ainoasta kiistämättömästä asiasta: olemme olemassa vain ajassa, olemme olemassa niin kauan kuin olemme lihaa ja
verta ja rinnassamme sykkii sydän. Olemme vain tässä ja nyt.”

Juuri tämän tunteen teatteri meille lahjoittaa: näemme esityksen juuri nyt, tässä hetkessä ja tässä tilassa – huomenna esitys ei ole enää samanlainen kuin tänään.

Niin kuin emme mekään.

*

 

PS: Tinfon sivuilta löytyy Bermanin teksti kokonaisuudessaan sekä myös lisätietoa Maailman teatteripäivästä.