Venetsialaisten ja matkalaukkujen vuosi

Kummallinen olo. En ole kirjoittanut mitään viiteen päivään – paitsi postauksia sosiaaliseen mediaan. Olen lomaillut Torinossa, tilannut italiaksi omenamehun ja pikkupitsan, hiljentynyt hetkeksi tuntemattomissa kirkoissa, hymyillyt Alpeilla auringonpaisteessa, nähnyt rakettien paukkuvan Torinon taivaalla.

Ja salaa olen murehtinut kaikkea. Miksi Torinon kaupungissa on niin huono ilmanlaatu? Vaurioituvatko keuhkoni jollakin tavalla pienistä savuhiukkasista? Voiko maailma koskaan pelastua, jos kukaan ei luovu autolla ajamisesta ja lentämisestä? Miten saisin toteutettua ne asiat, joista haaveilen? Mitä asioita elämässäni haluaisin muuttaa?

Tiistaina palasimme kotiin Suomeen, ja on aika aloittaa vuoden 2019 arki. Sosiaalinen media on viime päivinä tulvinut Best nine -postauksia ja hymyileviä valokuvia, mutta koska parittomat luvut ovat minulle mahdottomia, listaan tähän kymmenen kohokohtaa vuodelta 2018. Olen pyrkinyt asettelemaan ne jonkinlaiseen aikajärjestykseen.

1. Mun Pohjanmaa

Kirjoittamani monologi Mun Pohjanmaa sai ensi-iltansa jo 2. syyskuuta 2017, mutta se saavutti suuren suosion ja pyöri Vaasan kaupunginteatterissa vielä koko viime vuoden. Tammikuussa 2018 teimme kaveriporukalla Vaasaan pienen teatteriretken. Olin helpottunut, että ystäväni nauroivat halki shown, vaikka suurin osa heistä ei ole edes kotoisin Pohjanmaalta. Yhdellä on juuret jopa Savossa. Voi siis todeta, että pohjalaisuus on universaalia.

Mun Pohjanmaa vieraili viime vuonna useaan otteeseen myös Teatteri Lapuan näyttämöllä. Lapualaisten eläytyminen esitykseen oli jotakin sellaista, mitä en ollut osannut edes villeimmissä fantasioissani kuvitella. Oli hienoa käydä kumartamassa kannustavalle kotiyleisölle.

Tällä hetkellä Mun Pohjanmaa kuuluu Vaasan kaupunginteatterin ohjelmistoon tilausesityksenä.

2. Bättre Folk i fjällen

Helmikuussa sain yllättävän viestin: voisinko tulla paikkaamaan erästä kirjailijakollegaa Pyhätunturille Bättre Folk -festareille. Lento Lappiin olisi jo seuraavana päivänä! Minun piti soittaa ainakin kolmelle ihmiselle, ennen kuin pystyin tekemään päätöksen. Voisinko todella lähteä Lappiin päivän varoitusajalla? Olin aikonut mennä vielä illalla kuntosalille, mutta sen sijaan päädyinkin Ruoholahden Prismaan ostamaan toppahousut.

Bättre Folk -festareilla sain muun muassa nähdä livenä Pyhimyksen ja Kauriimetstäjät. Luin novellini ääneen baarissa, jonne osa yleisöstä asteli monot jalassa. Pyhätunturilla näin myös pitkästä aikaa tunturit ja uskomattoman kauniit lumihuiput. Viimeksi olin lasketellut noin korkeissa maisemissa silloin, kun oli vielä ok mennä toppahaalareissa kouluun – eli minun kohdallani 1990-luvulla. Myös ensimmäisen illan pakkaslukemat olivat eksoottinen elämys. Ripset huurtuivat jo matkalla majoituspaikasta kauppaan.

3. Köln

Vuoden ensimmäinen ulkomaanreissu suuntautui pääsiäisen aikoihin Saksaan. Halusin nähdä Kölnin tuomiokirkon, jossa kävin viimeksi 17-vuotiaana, kun minulla oli lyhyt tukka ja kirkkaanturkoosit housut. Oli myös mukavaa saada maistiaisia Kölnin suklaamuseossa ja puhua saksaa pitkän tauon jälkeen – olenhan entinen geramaanisen filologian opiskelija. Wunderschön!

4. Kesä ja haaremihousut

Toukokuussa päädyin ostamaan Maailma kylässä -festivaaleilta haaremihousut (2 kpl), ensimmäistä kertaa elämässäni. Kukaan ei olisi voinut odottaa minulta tällaista tyylisiirtoa. Jollakin tavalla nuo housut laajensivat persoonallisuuttani. Minusta tuli astetta rennompi ja boheempimpi (tosin lähinnä ulkoisesti).

Kesästä tuli pitkä, kuuma ja hikinen – etenkin jos sattuu asumaan pienessä helsinkiläisasunnossa. Oli kuitenkin ihanaa kulkea haaremihousuissa ja lyhythihaisessa paidassa päivästä toiseen. Jossain vaiheessa en enää edes muistanut, millaista on käyttää takkia tai kaulaliinaa.

Kirjoitin haaremihousuista ja heräteostoksista myös kokonaisen postauksen Kirjan Pitoa -blogiini, jota pidän Talousaidon verkkosivuilla.

5. Kirjat (kautta vuoden)

Kirjat ovat minun henkilökohtainen tilani, oma salainen paikka joka hohkaa taikaa ja hehkuvia sanoja, suuri ja avara paratiisi jossa olen kahden kesken vain tarinoiden kanssa. Rakastan kirjakauppoja ja uusien romaanien tuoksua. Haalin uutta lukemista niin kaupoista kuin kirjastoistakin, ja minulla on kesken monta kirjaa yhtä aikaa. Joskus jokin niistä saattaa jäädä ikuisesti lukematta, tai sitten romaani jää kärsivällisesti odottamaan minua ja parempaa hetkeä. Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että saan merkitä lukupäiväkirjaani vain ne teokset, jotka olen lukenut kokonaan. Yksi viime vuonna lukemistani kirjoista oli Erica Jongin Fear of Flying (1973), joka on suomennettu nimellä Lennä, uneksi. Kirjoitin lukupäiväkirjaani muistiin muun muassa tämän lauseen kyseisestä romaanista:

“How can you expect to have anything interesting to write about if you’re so afraid of new experiences?” Adrian asked.”

Hyvä kysymys, Adrian.

6. Best European Fiction 2018

Kesäkuussa sain käsiini jo aiemmin ilmestyneen antologian Best European Fiction, jonka on kustantanut Dalkey Archive Press. Antologiassa on julkaistu englanniksi novellini nimeltä “Elämäni koirana”. Olin valtavan otettu, että novelli pääsi mukaan tähän teokseen ja että saan edustaa suomalaista kirjallisuutta arvostetussa, kansainvälisessä antologiassa. Olen myös kiitollinen kääntäjä Sarah Wadelle (Sarah Upton) upeasta käännöksestä. Erään elokuvaohjaajan ja kahden nuoren naisen illanvietosta kertova tekstini on alun perin ilmestynyt novellikokoelmassani Ennen kuin kaikki muuttuu.

7. Venetsia

Lähdin mieheni kanssa juhannukseksi Venetsiaan, koska kaipasimme lomaa ja todellista irtiottoa Suomesta. Noihin aikoihin työstämäni romaani Venetsialaiset oli vielä taittovaiheessa, joten pidin aistit valppaina siltä varalta, että bongaisin reissusta vielä jonkin tärkeän havainnon tai yksityiskohdan. Ja pari tärkeää lausetta toinkin tuliaisina Suomeen. Keskellä karnevaalikauppoja ja kullanhohtoisia naamioita tajusin, kuinka olennaista oli nähdä kaupunki omin silmin, vaikka Venetsia mainitaankin romaanissa vain pari kertaa.

8. Venetsialaiset

Aloitin Venetsialaisten kirjoittamisen vuoden 2015 lopulla. Romaani kertoo kolmesta sisaresta, jotka kokoontuvat edesmenneen isänsä rakennuttamalle kesämökille viettämään elokuun viimeistä iltaa – ja päätyvätkin lopulta lähellä sijaitseviin venetsialaisjuhliin. Yhden dramaattisen vuorokauden aikana sisaret joutuvat kasvotusten menneisyytensä säröjen ja omien salaisuuksiensa kanssa.

Elokuussa ilmestynyt romaani on saanut hienon vastaanoton. Kritiikit ovat olleet pääosin myönteisiä, ja lukijat ovat lähettäneet minulle ilahduttavia viestejä. Kirjakaupoissa olen katsellut romaania ihmetellen niin kuin kaikkia kirjojani – tuossa se on, minun oma teokseni! Julkkareita vietettiin elokuussa isolla porukalla kirjailijatalo Ville Kivessä, yhdessä Kaija Rantakarin kanssa, jonka runokokoelma Koko meren laajuus on palkittu syksyllä kahteen otteeseen.

Venetsialaiset on vei minut viime vuonna muun muassa Turun kirjamessuille, Poriin Teljän kirjallisuuspäiville, Lapualle Herättäjän kirjakauppaan sekä Vimpeliin paikallisen kirjaston vieraaksi. Koska olen mielelläni liikkeessä, nämä matkat ovat olleet tervetullutta vaihtelua tavalliseen arkeen. Myös lukijoiden kysymykset, kommentit ja pelkkä ystävällinen läsnäolo ovat ilahduttaneet mieltä.

9. Italian alkeet

Aloitin syksyllä italian kielen opinnot. Tähän minua inspiroi paitsi kesäkuinen Venetsian-matka, myös Elizabeth Gilbertin romaani Eat, Pray, Love, jota aloin lukea alkuvuodesta 2018. Kirjan kertojanainen alkaa opiskella vaikeassa elämäntilanteessaan italiaa ja löytää lohtua vieraan kielen sanoista. Myöhemmin hän matkustaa Italiaan etsimään itseään ja uusia elämyksiä, ja jatkaa matkaansa vielä Intiaan ja Indonesiaan.

Olen onnellinen käymästäni alkeiskurssista, sillä tuoreimmalla Italian-matkalla osasin jo asioida paikallisella kielellä kahvilassa ja ravintolassa. Oli hämmentävää huomata, että kun sanoin “un succo di mela, per favore”, minä todella sain eteeni omenamehun. Kaikki dialogit eivät tietenkään sujuneet aivan täydellisesti, mutta ei se mitään. Juuri täydellisyydentavoittelusta minun pitäisikin päästä eroon.

10. Torino

Loppuvuoden matkakohteeksi valikoitui Torino, koska se sijaitsee Italiassa, ja sinne sattui löytymään sopivat lennot.

Aluksi olin järkyttynyt kaupungin huonosta ilmanlaadusta, jonka havaitsin jo saapumisyönä ja vielä seuraavana päivänä. Ahdistukseni kärjistyi sellaisiin mittoihin, että kävin jopa apteekissa ostamassa hengityssuojaimen – samanlaisen, joita olen nähnyt japanilaisilla ja kiinalaisilla turisteilla Helsingissä. Yhden sateisen yön jälkeen savun haju kuitenkin hälveni hieman, ja kaupungissa oli helpompi hengittää. Pian hengityssuojain jo unohtui käsilaukkuun huulipunan seuraksi.

Torinossa oli jouluisa tunnelma, myymälöissä hymyilivät pulskat joulupukit, hyllyjä korisivat seimet ja välkkyvät valot.

Rakennukset olivat kauniita, arkkitehtuuri hiveli silmää. Palazzo Madaman linnassa sain aavistuksen siitä, millaista olisi olla prinsessa (muutenkin kuin vain henkisesti).

Vuosi 2018 huipentui juhlavasti Alpeille. Kirjailijakollega oli vinkannut Facebookissa Sacra di San Michelen luostaria, joka sijaitsee noin 40 kilometrin junamatkan päässä Torinosta. Kollegani kertoi, että Umberto Eco on saanut luostarista inspiraation Ruusun nimi -romaaniinsa.

Retki Aviglianan kylään ja sieltä autolla vuoristoon oli elämys, jonka takia kannatti nähdä hiukan vaivaa. Alppien jylhistä maisemista oli hyvä hakea innoitusta tuleviin kirjoitustöihin.

Kaiken kaikkiaan voi siis todeta, että vuosi 2018 oli täynnä upeita hetkiä. Parhaimpia olivat ne, jotka sain jakaa yhdessä toisten ihmisten kanssa. Kiitos!

Toivotan kaikille hyvää ja antoisaa uutta vuotta 2019!

Itse yritän olla useammin läsnä täällä blogissa. Sitä varten minulla on jo joitakin suunnitelmia, joista kerron lisää myöhemmin.