Miksi oma vanha kirja herättää joskus haikeutta?

Facebookissa tuli tänään vastaan muisto kolmen vuoden takaa. Ystäväni oli ottanut minusta valokuvan Helsingin Tokoinrannassa, ylläni villakangastakki ja maisemaan sointuva keväthymy. Kuvatekstiksi olin kirjoittanut: ”Tänään, onnellisuuden päivänä, kirjani meni painoon.”

Kyseessä oli vuoden 2015 tykätyin postaus.

Se koski novellikokoelmaani Ennen kuin kaikki muuttuu.

Luen aika harvoin omia kirjojani jälkeenpäin, koska usein kokemukseen liittyy niin voimakas haikeuden tunne. Tietyt kirjat voi kirjoittaa vain tietyllä hetkellä, tiettyinä kuukausina ja vuosina. Sellainen olo minulla on tästäkin rakkaasta novellikokoelmasta, jota kirjoitin usein Rytmissä, jossakin valkoisessa nurkkapöydässä, ihmisiä tarkkaillen ja heitä tervehtien, tekstiin uppoutuen ja välillä kaiken muun unohtaen.

Tänään tartuin pitkästä aikaa tuohon kolme vuotta vanhaan kirjaan ja lueskelin novelleja sieltä täältä. Luin pätkiä naisesta, joka haluaa pakkomielteisesti ikioman kilpikonnavauvan. Luin ajatuksia kahdesta kolmikymppisestä, jotka kihlautuvat yhtenä kesäisenä päivänä, luin arasta kirjailijasta joka ihastuu kuuluisaan näyttelijään, luin naisesta joka kohtaa Edinburghissa italialaisen katusoittajan. Novellin nimi on ”Italialainen ystävä”, ja sen luettuani aloin kaivata hirveästi Edinburghia, säkkipillinsoittoa Fringe-festivaalien aikaan, päiviä jolloin mitä tahansa voi tapahtua, kiivetä Calton Hillin kukkulalle kamera kaulassaan, ystävystyä kokonaisen kaupungin yllä.

Joskus omia vanhoja kirjoja selaillessa iskee yhtä aikaa hellyyttävä ylpeyden tunne, ja aito ihmetys: minäkö tämän tein? Noihin tunteisiin voi myös sekoittua kauheaa pelkoa: osaisinko enää kirjoittaa niin kuin silloin joskus? Toisinaan on todettava, että en ehkä osaisi. En pystyisi enää kirjoittamaan täysin samalla tavalla kuin vaikkapa 23-vuotias tuleva esikoiskirjailija, joka työsti 18 neliön yksiössään Vallillassa Arvostelukappale-nimistä novellikokoelmaa, muistellen, kuvaillen, kadonneita hetkiä vangiten. Koko kirjan energia kumpusi nuoruudesta, viattomuudesta, aidosta hämmennyksestä elämän edessä.

Sellaista hämmennystä ei voi enää toistaa vuosia myöhemmin.

Omia vanhoja kirjoja lukiessa kaipaa menneitä onnen hetkiä, ohikiitäneitä sekunteja ja toisaalta kirjoittamisen paloa ja valoa. Samalla alkaa jännällä tavalla kaivata myös sitä ihmistä, joka oli silloin kun kirjoitti juuri nuo aiemmat tarinat.

Se ihminen on jo muuttunut, monta kertaa.

Sitä ihmistä ei oikeastaan enää ole. On uusi ihminen.

On ihminen, joka kirjoitti Venetsialaiset-nimisen romaanin ja kolmen sisaren tarinan, on ihminen joka halusi kokeilla vaihteeksi kaikkitietävää kertojaa, koska totuttuja kirjoitustapoja on hyvä murtaa. On ihminen, joka ei halua eikä jaksa kirjoittaa aina samalla tavalla, vaikka tuo tapa olisikin joskus hyväksi havaittu.

On ihminen, joka kirjoittaa nyt satiirista, fiktiivistä komedianäytelmää jossa päähenkilönä on ’Kekkosen tytär’ – ja miettii, voisiko hallituksen kaatumista jotenkin hyödyntää tässä teoksessa.

On ihminen, joka kirjoitti hiljattain uuden lopun Anna Kareninaan ja luki sen ääneen Vaasa LittFestissä Klassikon uusi ääni -tapahtumassa, leveällä eteläpohjalaisella murteella.

Tuota ihmistä jännitti niin paljon, että hän laittoi päähänsä mustan ”kirjailijahatun” selvitäkseen tilaisuudesta kunnialla. Kyseisellä taikahatulla on sellainen erityisominaisuus, että se toimii jonkinlaisena rekvisiittana ja suojapanssarina liiallista sydämentykytystä vastaan.

Mutta vaasalaisyleisön palaute oli niin ihanaa ja kannustavaa, että sen voimin jaksaa hymyillä pitkään. Ihmisten ystävällisyys on korvaamatonta kirjailijan kiemuraisella polulla.

Kirjailija saa ilokseen huomata, että uusia onnellisuuden päiviä tulee, ne pitää vain huomata, ja niille pitää avata silmänsä.

Tähän loppuun kirjoitan vielä lainauksen jo mainitsemastani Italialainen ystävä -nimisestä novellista, joka tiivistää mielestäni aika hyvin merkityksellisten matkojen ja jaettujen hetkien jälkihehkun:

”Lähtöpäivänä siivoilin ja mietin, mikä oli ollut viikon paras hetki. Tiesin, että se liittyi jollakin tavalla Valentinoon, mutta en osannut sanallistaa sitä. Järjestelin paikkoja ja ajattelin hänen elämäänsä, muistin mitä kaikkea hän oli sanonut vapaudesta. Yritin jättää residenssin sellaiseen kuntoon, jossa se oli ollut ennen tuloani; keräsin kynäni, hiusharjani, kurkkupastillini, teatteriliput jotka nököttivät pöydällä, kuitin jonka takana oli Valentinon numero. Silti oli mahdotonta täysin häivyttää sitä, mitä olin jättänyt itsestäni noihin valkoisiin huoneisiin, samoin kuin oli mahdotonta unohtaa kadut joilla olin yksin harhaillut, tai kengät jotka olivat hetken kävelleet vieretysten.”

Hyvää kansainvälistä onnellisuuden päivää kaikille! Se on tänään!

PS: Täältä, vanhasta blogitekstistä, voi lukea vuoden 2015 tunnelmiani kirjan mentyä painoon.