Venetsialaiset on jälleen ajankohtainen

Istuin eilen illalla Otavan sisäpihan terassilla Pajtim Statovcin kirjajulkkareissa. Join lehtikuohujuomaa ja kuumaa teetä, söin kakkua, juttelin kivojen ihmisten kanssa elokuun hämärässä.

Tuli mieleen, että omista julkkareistani on nyt kulunut vähän yli vuosi. Silloinkin oli lämmin kesäilta, Töölönlahti säteili laskevan auringon valossa, ihmiset juttelivat ja nauroivat Villa Kiven terassilla.

Venetsialaisten virallinen ilmestymispäivä oli 16. elokuuta, ja julkkareita juhlittiin seuraavana päivänä. Järjestin kirjajuhlat yhdessä runoilija Kaija Rantakarin kanssa.

Äsken avasin kirjan ja luin siitä pätkän:

“He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kuolleilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiti järveä pitkin hiljaisiin taloihin.”

Nyt, vuoden päästä, Venetsialaiset on jälleen ajankohtainen. On taas aika sanoa hyvästit kesälle – tai ellei hyvästit, niin ainakin näkemiin. (Romaanini työnimi oli muuten pitkään ‘Hyvästi, kesä’. Nimeä taidettiin pitää liian synkkänä ja melankolisena. Lisäksi kustannustoimittajani totesi viisaasti, että romaanissa sanotaan hyvästejä paljon muullekin kuin kesälle).

Venetsialaiset on muuten luettavissa myös sähkökirjana sekä kuunneltavissa äänikirjana näyttelijä Johanna Kokon lukemana. Romaanin voi löytää sähköisissä olomuodoissaan ainakin BookBeatista, Storytelista ja Elisasta. Minä olen viime aikoina ahminut monia kirjoja kännykältä ja tabletilta, vastikään muun muassa Antti Röngän koskettavan esikoisromaanin Jalat ilmassa sekä Tuomas Kokon hauskanhaikean esikoisen Tosi kivat juhlat.

Kuluneesta kesästä minulle jäi mieleen erityisesti se, että pidin ihan oikean kolmen viikon loman. Sinä aikana en kirjoittanut mitään muuta paitsi Messenger-viestejä ja pari sähäkkää sähköpostia. Kävin mieheni kanssa Italiassa, yövyin Roomassa samassa hotellissa kuin lokakuussa 2015, näin jälleen aulassa pulputtavan akvaarion lihavine kaloineen, nurkassa seisovan alastoman naisen patsaan, tutun näköisen kattoterassin jolla saimme syödä aamiaiseksi paahtoleipää ja croissantteja mansikkamarmeladin kera.

Rooma oli yhtä upea kuin aina ennenkin. Se oli myös hyvin tietoinen omasta viehätysvoimastaan. Missä muualla kuin tuossa rakkauden kaupungissa kaksi pientä jäätelöannosta voi maksaa lähestulkoon 20 euroa? Olin raivon partaalla, kun kuulin hinnan, mutta lopulta en jaksanut valittaa. Jäätelö maistui niin hyvältä.

Roomasta suuntasimme junalla Napoliin, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään. Tiesin vain, että se sijaitsi meren rannalla ja että Elena Ferrante on kirjoittanut Napoliin sijoittuvan romaanisarjan. Ihme kyllä en ollut kiinnittänyt suurempaa huomiota siihen, että kaupunkiin liittyy kuulemma sanonta “Nähdä Napoli ja kuolla.”

Onneksi selvisimme matkasta hengissä. Napoli on kaoottinen suurkaupunki, se on kuin villi, itsepäinen teini, joka ei välitä säännöistä. Skootterit huristavat hurjina kapeilla kaduilla, autot mölyävät toisilleen, vanhan kirkon seinä on koristeltu graffitein, tiellä lojuu unohdettuja roskapusseja. Iltaisin ei tehnyt mieli kävellä pimeillä kaduilla, jos halusi pitää kiinni lompakostaan sekä koetteilla olevasta mielenrauhastaan.

Toisaalta kaupungin rujoudessa oli myös jotakin kaunista. Muistan kaupungin taustalla kohonneet siniset vuoret, ja meren joka niihin sulautui. Muistan lukuisat pienet turistikojut, joissa myytiin kullanhohtoisia selkäreppuja ja hempeitä pellavamekkoja. Mieleen jäi myös hymyleväinen, tarkkaavainen jäätelönmyyjä, joka työskenteli samalla kadulla jolla me asuimme. Hän pisti merkille, että kun päivällä kävimme terassilla, meillä oli hatut – mutta illalla ei.

Muistan myös muun muassa erään gallerian sisäpihan, joka oli kuin salainen puutarha F.C. Burnettin romaanista. Siellä saimme levähtää hetken kesken porottavan hellepäivän.

Kesästä 2019 muistan myös sen, että uin pitkästä aikaa luonnonvesissä. Elokuussa kävin Vimpelissä sukujuhlissa, joista suuntasimme pienellä porukalla uimaan Lappajärveen. Oli kylmä sää, melkein kuin myöhäinen syysilta. Silti en antanut periksi, minä halusin uimaan, vaihdoin bikinit koleassa pukukopissa, harpoin pitkin askelin kylmällä nurmikolla ja juoksin veteen siskoni ja hänen nuoremman tyttärensä kanssa. Tuosta tilanteesta on tallella video, jota säestävät kirkuvat kiljahdukset.

Lappajärvi on muuten inspiroinut minua Venetsialaisia kirjoittaessani. Romaanissa kolme sisarta kokoontuvat lapsuutensa maisemiin, tutun järven rannalle.

Elokuussa kävin uimassa myös Helsingissä, kun olin käynyt ystäväni kanssa pari tuntia kestäneellä saaristoristeilyllä. Herttoniemen rannassa oli hyvä pulahtaa ja polskia. Toki ensin tarkistimme, että vedessä ei ollut havaittu sinilevää. Tämä oli minulle hyvin tärkeää.

Kesästä jäivät mieleen myös lukuisat, rauhalliset kävelyretket meren rannassa, ystävällinen laituri jolle voi istahtaa, vastikään ostetun uuden kirjan tuoksu. Muistan hetket Pohjanmaalla ystävän kanssa, kun pubiin astuu uusia ihmisiä, yö valkenee aamuksi huomaamatta ja minua naurattaa kaikki. Muistan kävelyretken Simpsiölle läheisten kanssa, ilmassa leijuvan metsän hajun, suussa mustikan maun.

Ja sitten muistan erään hetken, kun istuin mieheni kanssa Mattolaiturin terassilla heinäkuussa, hänen syntymäpäivänään. Olin ostanut hänelle lahjaksi kaksi paitaa, joista toinen oli niin sanotusti varma valinta, toinen oli eräänlainen “extralahja”. Kun mies kokeili tuota jälkimmäistä (vaaleankeltaista paitaa), hän joutui toteamaan, että paidan malli oli “aika naisellinen”. Ehdotin, että vaihtaisin paidan johonkin toiseen, mutta päivänsankari halusi antaa sen minulle ikiomaksi. Hänen mielestään se sopi minulle niin hyvin, kun sitä kokeilin.

Tuosta paidasta on tullut yksi suosikeistani.

Tänä iltana on elokuun viimeinen päivä. Ulkona on 18 astetta lämmintä ja mietin, ehtisinkö vielä eräisiin juhliin, joihin minut on kutsuttu.

Se olisi loistava tapa viettää venetsialaisiltaa.

Hyvää viikonloppua kaikille!