Vaikea kohta

En kovin usein lue kirjoja uudelleen – mutta joskus palaan johonkin teokseen kuin tuttuun kaupunkiin, jossa olen joskus viihtynyt. Katselen sen parhaita puolia, löydän tosia lauseita, muistan äkkiä miksi jokin kirja oli tärkeä.

Marguerite Durasin kirjat palautuivat taannoin mieleeni, kun luin kirjailija Helmi Kekkosen kiehtovaa Sivulauseita-blogia. Sen äärellä muistin, että omistan Durasilta yhden teoksen, jonka nimi on Kirjoitan. Kaivoin tuon kermanvalkoisen julkaisun kirjahyllyni sekamelskasta ja aloin lueskella rivejä, jotka ranskalaiskirjailijan kerrotaan sanelleen rakastajalleen 78-vuotiaana.

Kyseessä on kahteen osaan jakautuva kaunokirjallinen essee, jossa Duras pohtii virtaavalla kielellä kirjoittamisen ihmeellisyyttä, sen vimmaa ja vaikeuksia, epätoivoa ja voimaa.

Sitaatti kirjan takakannesta. Teoksen on suomentanut Annika Idström.

Sieltä täältä kirjan sivuilta voin tunnistaa palasia itsestäni:

“Kirjailija on outo olento. Hän on ristiriita ja mielettömyys. Kirjoittaminen on myös sitä, ettei puhu. Se on huutamista ilman ääntä.”

Ja on myös kohtia, joista en oikein tunnista itseäni – esimerkiksi siitä toteamuksesta, että Duras ei koskaan soittanut pianoa yksin ollessaan. Minä soitan mielelläni silloin. Ja laulan (joskus myös itse tekemiäni lauluja). Kerran, kun tämä tapahtui liian myöhään illalla, kuulin naapurin koputtavan kattoon.

Duras kirjoittaa myös kirjailijan yksinäisyydestä. Toisaalta hän tunnistaa sen vaarat, toisaalta muistuttaa sen tärkeydestä. Tämä kohta sai minut hieman huolestumaan:

“Kirjailijan on pakko erota läheisistään. Hän tarvitsee yksinäisyyttä, kirjailijan, kirjoituksen yksinäisyyttä.”

Mutta kuinka suuri annos yksinäisyyttä on välttämätön, jotta syntyisi hyvä kirja? Koen, että kirjoittaessani tarvitsen myös hälinää. Kohtaamisia. Ihmisiä. Iloa ja itkua. Naurua ja noloja tilanteita. Kadunkulmia ja kahvikuppeja, oikeita ja vääriä sanoja, hassuja sutkauksia, halauksia, häkeltynytta hiljaisuutta, kauneutta ja rumuutta. Inspiroidun paljon enemmän tapahtumista kuin tyhjiöstä.

Lighting Desing Collective Helsinki: Anonymoys. Lux Helsinki

En ole koskaan viihtynyt yksin. Jo lapsena tein läksyt olohuoneessa tai keittiössä, jotta voisin olla muiden perheenjäsenten lähellä. Opiskeluaikanani saatoin tavata päivässä niin monta ystävää, että iltaan mennessä ääneni oli käheä.

Enää en ole samanlainen kuin silloin, mutta en vieläkään liiemmin nauti yksin olemisesta, ainakaan, jos sitä kestää liian kauan. Kirjoitan mielelläni paikoissa, joissa on muita ihmisiä ja joissa kuitenkin voin keskittyä. Usein huomaan matkustavani metrolla Rytmiin naputtamaan tekstiä, jotta voisin nähdä jonkun juovan teetä.

“Yksin ei olla koskaan”, Duraskin kirjoittaa. “Ei koskaan fyysisesti yksin. Aina ollaan jossain.“

Mutta hän kirjoittaa myös, että kirjailijat ovat yksinäisiä olentoja “kaupungeissa, kylissä, kaikkialla”. Jokaisen kirjoittajan yksinäisyys lienee erilaista: jotkut voivat olla erakkoja, toiset hyvinkin sosiaalisia, kolmannet siltä väliltä. Yksinäisyys voi ilmetä vaikkapa ulkopuolisuuden tunteena, tarkkailijan asemana; olona siitä, että on elänyt läpi jotakin sellaista, josta ei osaa tai halua puhua.

Marguerite Duras (1914-1996)

Ehkä parasta olisi, jos hulinan ja hiljaisuuden välille löytyisi jonkinlainen tasapaino.

Löysin Durasin teoksesta paljon viisaita lauseita, joita olen miettinyt viimeistellessäni seuraavaa kirjaani. Yhdessä novellissa oli eräänlainen sitkeä solmukohta, johon aina takerruin ja jota en ensin onnistunut avaamaan. Siksi oli ilahduttavaa lukea nämä Durasin lauseet: