Unohtumaton vuoteni Kekkosen tyttären seurassa

Vuosi 2019 on ollut jo pari päivää niin sanotusti pulkassa. Pulkka on jo lähtenyt vierimään alas menneisyyden mäkeä, eikä sitä kohta enää näy.

Mutta ne asiat, joita olemme tehneet ja joihin olemme panostaneet vuonna 2019, kantavat hyvin todennäköisesti hedelmää vielä tänäkin vuonna.

Omalla kohdallani yksi tällaisista asioista on näytelmä nimeltä Kekkosen tytär, jonka viimeistelin viime vuonna valmiiksi. Näytelmä saa kantaesityksensä 15. helmikuuta 2020 Vaasan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Ensi kuussa koittaa siis juhlava ensi-ilta!

On palautettava mieleen, miten kumarretaan luontevasti lavalla, juostaan rennosti kulisseihin ja palataan sieltä takaisin näyttämölle kukkien kera.

Aika on vierähtänyt hurjan nopeasti. Kirjoitin näytelmään alustavan synopsiksen jo syksyllä 2017, kun ohjaaja Erik Kiviniemi soitti minulle ja kysyi maagisen kysymyksen: ”Saiskohan Kekkosesta jotain?”

Kekkosen tytär kertoo viisikymppisestä Pohjanmaalla asuvasta naisesta Katariinasta (Katasta), joka kuulee vanhalta äidiltään mullistavan uutisen. Pian Kata ja hänen lapualainen lähipiirinsä huomaavat olevansa osallisena armottomassa presidenttipelissä, jossa on tehtävä nopeita siirtoja. Saadaanko valtakuntaan uusi johtohahmo Pohjanmaalta – ja vielä Lapualta, lakeuksien sydämestä?

Näytelmä on komedia, mutta siinä on kyse vakavistakin asioista: itsensä etsimisestä, rajojen asettamisesta, rakkaudesta ja prioriteeteista, suhteista eämän tärkeimpiin ihmisiin.

Tietokoneellani on tallennettuna Kekkosen tyttärestä ainakin 80 versiota, muun muassa tämännimisiä: ”Kekkonen näytelmä 1”, ”Kekkonen näytelmä 7 putsausta uus”, ”Kekkosen tytär KOLMAS VERSIO KOKONAAN”, ”Kekkosen tytär neljäs versio TULOSTUS”.

Ja vihdoin myös tämä: Kekkosen tytär neljäs versio VALMIIKSI TEATTERILLE pdf”.

Mikään näytelmätekstini ei ole kirjoitusprosessin aikana kokenut yhtä isoja mullistuksia kuin Kekkosen tytär. Näytelmän ihmissuhdekuviot ovat muuttuneet useaan otteeseen, puhumattakaan itse päähenkilöstä ja hänen tarinastaan. Olen tehnyt taustatöitä, haastatellut ihmisiä, lukenut tietoa Kekkosesta, perehtynyt yöpakkasiin ja Kuuban ohjuskriisiin – ja kuitenkin parhaiten ovat jääneet mieleeni sellaiset seikat, että Kekkonen piti lahnanpääkeitosta ja joi mielellään piimää ja maitoa sekoitettuna.

Kirjailijana ja tekstin luojana olen tietenkin kokenut suurta vastuuta siitä, että käsikirjoituksesta tulee mahdollisimman hyvä. Olen kiintynyt henkilöihin ja heidän heikkouksiinsa, nauranut ja itkenyt heidän kanssaan, punonut hurjia juonia pohjalaisessa tuvassa ja hurmaantunut Kekkosen tyttären karismasta.

Matka Kekkosen tyttären seurassa onkin ollut sen verran vaiheikas, että kirjailijaystäväni sanoi, että näytelmän tekemisestä saisi oman näytelmänsä. Ainakin huomaan, että projekti vaatii kokonaan oman blogipostauksensa. (Palaan siis asiaan myöhemmin.)

Kekkosen tyttären lisäksi kirjoitin viime vuonna kahta romaania. Tämä kuulostaa aika suurieleiseltä; onhan yhdessäkin tekemistä. Mutta molemmat tekstit – joiden aiheita en voi vielä paljastaa – kiinnostavat minua valtavasti, enkä vielä tiedä, kumpi niistä kantaa pidemmälle. Vai kantavatko kummatkin? Toista kirjoitin enimmäkseen keväällä ja kesällä, lämpimien öiden yksinäisyydessä, toista päivisin, syyssateiden aikaan. Molemmat tekstit kumpuavat tarpeesta kertoa, puhua, avautua. Olla rehellinen. Sanoa, millaista on elää läpi juuri tämä hetki, tämä vaihe elämässä.

Ehkä joku tuolla jossain tuntee samoin kuin minä?

Uskon niin.

Kirjoittamisen lisäksi olen onneksi ehtinyt tehdä paljon muutakin. Olen tavannut ystäviäni ja läheisiäni, käynyt heidän kanssaan teellä ja teatterissa, somettanut (aivan liikaa!) nostanut salilla kahden ja kolmen kilon puntteja, lukenut romaaneja, googlaillut Kekkosta, osallistunut pontevasti helmet-lukuhaasteeseen ja yhtäkkiä unohtanut sen, olen kadottanut uusimman turkoosin lukupäiväkirjani, etsinyt sitä kirjahyllystä, ikkunalaudalta ja laatikkojen kätköistä (luultavasti useiden tuntien ajan), olen kuunnellut äänikirjaa matkalla kirjastoon, tanssinut jonkin verran yökerhossa (mutta en läheskään tarpeeksi!), pitänyt sylissäni lähipiiriin syntyneitä vauvoja, tehnyt joitakin ihastuttavia kirjailijavierailuja, varannut pulssi koholla lentoliput ja nähnyt niin uudenvuoden Torinossa kuin vohvelit brysseliläisessä kahvilassa ja graffitien värjäämät seinät Napolissa. Roomassa tsekkasimme yhden kuuman päivän aikana lähestulkoon kaikki merkittävät nähtävyydet ja kävelimme mieheni kanssa ainakin 20 kilometriä. Lopulta lysähdin keskelle jotakin upeaa rakennusta, jonka nimen olen jo unohtanut.

Lepuutin jalkojani ja hengitin syvään.

On aina muistettava hengittää.

Lokakuussa 2019 aloin pitkästä aikaa opettaa taas luovaa kirjoittamista, mikä oli minulle iso ja ihana hyppy uuteen. Vedin proosakurssin Helsingin Evankelisessa Opistossa, jossa pidän myös tänä keväänä kaksi kurssia. On ollut hienoa nähdä, kuinka opiskelijat ovat kehittyneet kirjoittajina ja löytäneet omat ilmaisukeinonsa.

(Ja minä löysin itsestäni naisen, joka osaa aivan luontevasti käyttää Google Drivea ja dokumenttikameraa ja tulee loistavasti toimeen myös kopiokoneitten kanssa. Hurraa!)

Loppuvuonna tapahtui myös sellainen ihana käänne, että kaunis valkoinen orkideani alkoi kukkia. Sain sen (tai tekisi mieleni sanoa hänet) julkkarilahjaksi elokuussa 2018, jolloin kukka hehkui valkoisissaan kuin nuori morsian. Syksyllä orkidea kuitenkin ryhtyi minimalistiksi ja pudotti kaikki terälehtensä. Yli vuoden se on viettänyt hiljaiseloa, kököttänyt ikkunalaudalla ja tuijottanut sisäpihalle tyynenä kuin zen-munkki – mutta yhtäkkiä joulukuussa huomasin sen tehneen pieniä, ujoja nuppuja.

Tänään havaitsin ensimmäisen, avautuneen kukan!

Toivon, että orkidea toimisi kauniina symbolina tulevalle vuodelle. Toivon, että minäkin jaksaisin avautua täyteen loistooni ja näyttää kaikki värini; että rohkenisin kukoistaa, elää täysillä, olla pikemminkin sydän auki kuin kiinni.

Tätä samaa toivon teille kaikille.

Onnellista alkanutta vuotta 2020!