Näin Kekkosen pojasta tuli Kekkosen tytär

Syksyllä 2018 istuin lounasravintolassa historiantutkija Teppo Ylitaloa vastapäätä. Olin ottanut häneen yhteyttä voidakseni haastatella häntä isosta aiheesta: Kekkosesta.

Olin parhaillaan kirjoittamassa Vaasan kaupunginteatteriin näytelmää, jonka työnimenä oli vielä tuossa vaiheessa “Kekkosen poikia – pohjalaista presidenttipeliä”. Vaasan kaupunginteatterin silloinen johtaja Erik Kiviniemi oli jo syksyllä 2017 soittanut minulle ja kysynyt, saisikohan Kekkosesta kehiteltyä jotakin – ja pian tämän jälkeen sain idean komediallisesta tarinasta.

Kerroin Ylitalolle lyhyesti näytelmään kehittämäni juonikuvion: tarinan päähenkilönä seikkailee viisikymppinen mies, Pekka, joka saa kuulla vanhalta äidiltään olevansa hyvin todennäköiseti Kekkosen poika.

Vaikka olin projektista innoissani, tunnustin Ylitalolle, että minua vähän häiritsivät silloisen käsikirjoitusversioni yltiöperinteiset ja kovin vanhanaikaiset sukupuoliroolit, jotka olin tekstiin kirjoittanut: miehet tekevät politiikkaa ja naiset kökkivät keittiössä.

Silloin Ylitalo sanoi maagisen lauseen:

“Tarviiko sen päähenkilön olla mies?”

Tuo yksi lause mullisti ajatteluni täysin. Kokonainen uusien ideoiden virta alkoi kohista päässäni.

Tosiaan! Miksi en ollut tätä heti ajatellut? Miksi tämä näkökulma ei ollut edes käväissyt mielessäni, vaikka itse olen nainen?

Ilmeisesti ikivanhat patriarkaaliset rakenteet mylläävät yhä menestyksellisesti pääkopassani, vaikka koetankin taistella luutuneita ajatusmalleja vastaan (niin omassa elämässäni kuin teksteissänikin).

Kun juttelin myöhemmin kirjailijaystäväni kanssa, hänkin sanoi pohtineensa näytelmän päähenkilön sukupuolta – mutta olin unohtanut keskustelumme täysin. Vielä tuolloin en ollut ilmeisesti henkisesti valmis ottamaan muutosehdotuksia vastaan.

Pian Ylitalon tapaamisen jälkeen soitin tohkeissani dramaturgi Outi Rossille sekä näytelmän ohjaaja Erik Kiviniemelle. Kerroin heille keskustelustani historiantutkijan kanssa. Mitä jos päähenkilö olisikin nainen? Entä jos näytelmän nimi olisi Kekkosen tytär?

Molemmat innostuivat. Mikäli muuttaisin päähenkilön naiseksi, saisin ihan varmasti muodostettua hahmoon – ja koko näytelmään – läheisemmän suhteen.

Niin kävikin.

Aloin kirjoittaa näytelmätekstiä uusiksi, aivan uudella energialla ja vauhdilla. Heivasin Pekan sivuun ja vaihdoin hänet Katariinaksi (läheisten kesken häntä kutsutaan Kataksi).

Katariina Kekkonen.

Tuossa nimessä on mielestäni jotakin jylhää, miltei kuninkaallista.

Aloin tutustua Katariinaan paremmin. Kuka hän on? Mitä hän tekee työkseen? Mitä kaikkea hänelle tapahtuu?

Olen laskenut, että Kekkos-näytelmästä on koneellani yli 70 tallennettua versiota. Tapanani on tallentaa aika nopeasti uusi versio, mutta joka tapauksessa tuo numero antaa osviittaa tekemieni muokkausten ja korjausten määrästä.

Tarinan lähtötilanne on tämä: Lapualla asuva Kata (tässä vaiheessa vielä sukunimeltään Vähä-Peltola) on juuri sanonut itsensä irti ex-rakkaansa, naimisissa olevan Pertin firmasta, jossa Kata on toiminut talouspäällikkönä. Taustalla on vuosia kestänyt intohimoinen, raastava rakkaussuhde, joka ei ole kehittynyt Katan toivomaan suuntaan. Lisäksi Kata on ollut vuosikausia aktiivisesti mukana kunnallispolitiikassa Keskustan riveissä mutta on kokenut jääneensä miesten jalkoihin.

Tarinan alussa Kata on siis työtön, 52-vuotias nainen, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi.

Onneksi kekseliäs äiti ja serkkupoika Sutinen tulevat apuun. Tästä käynnistyy Katan elämän suurin seikkailu.

Katariinan roolin näyttelee loistava Emmi Kangas, johon sain tutustua jo Saman katon alla -näytelmän aikoihin vuonna 2016. Tiesin jo melko varhaisessa vaiheessa, että hän esittäisi Katariinaa, mikä ilahdutti minua suuresti. Myös useimmat muut näyttelijävalinnat tiesin jo etukäteen, ja se auttoi minua kirjoittamaan henkilöhahmoista uskottavia ja näkemään jo mielessäni heidän olemuksensa.

Näytelmän muita hahmoja ovat Katan lempeä ja hyvää tarkoittava äiti Maija Vähä-Peltola (Anna Lemmetti-Vieri), joka on rakentanut olohuoneeseensa Kekkos-alttarin, Katan sukkelasanainen serkku Sutinen (Jari Hietanen), joka pelaa moneen pussiin ja toimii ikään kuin näytelmän bensana, Kokoomuksen riveissä työskentelevä helsinkiläistynyt pikkusisko Leena (Anna Pukkila), Maijan venäläistaustainen kodinhoitaja Vladimir (Topi Kohonen) sekä Katan (ex)-rakastettu Pertti (Ville Härkönen).

Olen iloinen, että näytelmän hahmoja esittää näin hieno näyttelijäporukka. Jokainen näyttelijä on löytänyt oman hahmonsa ytimen ja tuonut henkilöön myös jotakin lisää, jotakin sellaista, jota on mahdotonta pukea sanoiksi.

Viime viikolla näin Vaasassa Kekkosen tyttären läpimenon toisen kerran. Välillä huomasin nauravani ääneen omille jutuilleni – eikä auttanut, vaikka yritin laittaa muistivihkoa suun eteen. Lopussa silmiini kihosivat liikutuksen kyyneleet. Kun esitys päättyi, huudahdin onnesta ja aloin spontaanisti taputtaa. Työryhmän suoritus oli niin hyvä, että lähestulkoon itkin ilosta – niin upeasti näyttelijät olivat sujahtaneet hahmojensa nahkoihin. Myös Kiviniemen kekseliäät ohjaukselliset ratkaisut tekivät minuun vaikutuksen.

Lisäksi olin helpottunut siitä, että äskettäin muokkaamani uusi lopetus toimi ja nivoutui luontevasti osaksi tarinaa. Edellisellä Vaasan-reissullani olin nähnyt työryhmän version loppuhuipennuksesta ja työstänyt sitä eteenpäin, heidän visionsa ja omat näkemykseni huomioiden.

Kekkosen tyttären ensi-ilta on jo ylihuomenna lauantaina. Olen kiitollinen siitä, että työryhmä on todella löytänyt näytelmän sydämen, niin kuin minäkin löysin sen, monien eri kirjoitusversioiden jälkeen.

Ja nyt se sykkii, tänä valoisana keväänä 2020!

Tervetuloa teatteriin!