Koronavirus vahingoitti myös Kekkosen tytärtä – nyt kirjailija keräilee voimia kammiossaan

Chrisis doesn’t change people; it reveals them.

-Eric Walters

Olen vältellyt tämän postauksen kirjoittamista. Tässä blogissa olen tottunut esittelemään pikemminkin valonpilkahduksia ja iloisia värejä kuin pitkiä, mustia varjoja ja pettymyksenharmaita valitusvirsiä.

Noin kuukausi sitten kirjoitin Kekkosen tyttären riemastuttavasta ensi-illasta. Vajaa neljä viikkoa ensi-illan jälkeen sain tiedon, että Vaasan kaupunginteatterin kaikki esitykset perutaan 12. huhtikuuta asti varotoimenpiteenä koronaviruksen estämiseksi.

Kieltämättä itkin ääneen, kun luin tiedotteen, kylpytakki ylläni ja hiukset sekavalla nutturalla. Tottakai tiesin, että juuri varotoimia oli tehtävä tässä tilanteessa. Ja vaikka kyseisessä tiedotteessa ei lukenut, että näytelmän kaikki esitykset peruttaisiin, jouduin silti niistämään muutamaan otteeseen – olihan kyseessä paitsi ikävä taloudellinen fakta, myös aika iso henkinen pettymys.

En vain voinut olla ajattelematta kaikkia niitä minuutteja, tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia (noin kahden, kolmen vuoden työtä), jotka olen Kekkosen tyttärelle antanut. Ja nyt, Kiinasta alkunsa saanut hirviö nimeltä koronavirus, hyökkäsi omalla tavallaan myös Kekkosen tyttären kimppuun ja nielaisi osan esityksistä. Toki näytelmä ehti pyöriä melkein kuukauden verran ja sai hyvät arviot niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Ehdin saada esityksestä aivan ihanaa palautetta, mikä tottakai lohduttaa.

Seuraavan esityksen pitäisi yhä teatterin tapahtumakalenterin mukaan olla 18.4.

Miltä Suomen kevät mahtaa näyttää silloin?

Luultavasti kukaan ei tiedä.

Myös syksy on minulle toistaiseksi täysi mysteeri, joten suljen suuni sen osalta. Kerron sitten, kun minulla on annettavana jotakin uutta informaatiota.

Järjellä ymmärrän, että tälle ei kukaan voi mitään. Se, että Suomen teatterit joutuivat sulkemaan ovensa, on vain pieni palanen koko epidemiakuviosta. Nyt tärkeintä on, että ihmiset pysyisivät terveinä. Suomessakin on jo kahdeksan ihmistä kuollut koronavirukseen, ja tartuntoja on yli 1100.

Elämme historiallisessa tilanteessa: Uusimaa on eristetty muusta Suomesta viruksen vuoksi. Facebookissa on jo ehditty jakaa humoristisia kuvia tai meemejä John F. Kennedyn kuvan kera: “Ich bin ein uusmaalainen.”

Eteläisen Suomen ja muun maan välille on pystytetty näkymätön muuri, jotta ihmisiä voitaisiin suojella virukselta. Tuon rajan tällä puolen minä harjoitan sauvakävelyä, jatkan hengittämistä Helsingissä ja menen Alepaan käsineet kädessä.

Koskahan pääsen seuraavan kerran Lapualle?

En voi kieltää, etteikö koronaviruksen aiheuttama poikkeustilanne olisi lisännyt kirjailijan työhön liittyvää yksinäisyyttä. Vaikka minulla on läheisiä ja muutamia hyviä ystäviä ympärilläni, kukaan heistä ei voi ahtautua kanssani kirjoittamaan tähän pieneen keittiöön, eikä kukaan heistä voi kantaa puolestani tätä Kekkosen kokoista murhetta.

On ihmeellistä, miten tunnen oloni aina yksinäisimmäksi silloin, kun eniten tarvitsisin muita ihmisiä. Näitä hetkiä ovat suuret surut ja valtaisat ilot. Menetys ja menestys – kummallista, että noissakin sanoissa on vain yhden kirjaimen ero.

Vaikka lähelläni onkin rakkaita ihmisiä kannustamassa ja tukemassa, perhettä ja läheisiä, miksi aina murehdin niitä, jotka pysyvät hiljaa?

Ja toisaalta, miten paljon iloitsinkaan jokaisesta läheisestä, joka oli läsnä ensi-illassa, jokaisesta onnitteluviestistä, jonka sain vaikkapa Facebookissa tai Instagramissa, jokaisesta viestistä jonka lapsuudenystäväni lähettivät WhatsAppissa, tai kommenteista joita pari kollegaa lähetti Messengerin tai Instagramin kautta. Miten hyvältä voi tuntua yksi sana: “Onnea!”

Kummallista myös, miten usein isot asiat myös kasaantuvat yhteen. Päivä sen jälkeen, kun kuulin näytelmän esityksien perumisesta, sain suru-uutisen, että mummini on nukkunut pois. Etelä-Pohjanmaalla asunut mummi oli jo hyvin iäkäs, jo 95-vuotias – mutta tämä tieto ei tietenkään vähennä menetyksen aiheuttamaa surua. Tuntuu vieraalta ajatukselta, että en voi enää koskaan käydä katsomassa mummia tai kertoa hänelle uudesta kirjasta tai näytelmästä, viedä hänelle kukkia tai suklaata.

On luovuttava, yhä uudestaan. On luovuttava, mutta ei luovutettava.

Tällaisinä hetkinä lapsuusmuistot alkavat vilistä silmissä kuin nopeutettu filminauha. Minä mummin tuvassa pöydän ääressä kirjoittamassa joulupukille kirjettä, minä ojentamassa mummille tekemiäni runoja, minä mummin kanssa puutarhassa pionien keskellä, minä syömässä mummin tekemää riisipuuroa luumukiisselin kera. Mummin ääni, kun hän tiskaa, pyyhkii kätensä esiliinaan ja vastaa jonkun läheisensä kommenttiin: “Jahas”.

Nyt tuo aika on ohitse. Yleensä olen tilannut mummille ruusuja paikallisesta kukkakaupasta vaikkapa äitienpäivänä tai mummin syntymäpäivänä, mikäli olin kaukana Helsingissä. Tänään jouduin tilaamaan kukkalaitteen hautajaisiin.

Huomaan, että olen menettänyt jo niin monta ihmistä elämässäni, että olen jo jollakin tavalla tottunut käsittelemään näitä luopumisen tunteita. Minulla on siihen työkaluja. On tietämystä siitä, että päivä päivältä olo helpottaa. Ihmisen mieli on rakennettu niin. Aurinko laskee ja aurinko nousee. Mutta sydän suree.

Vaikka tämän maailmanlaajuisen pandemian jälkeen mikään ei koskaan olisikaan täysin ennallaan, tämäkin kevät menee ohi joskus. “This, too, shall pass”, olen jostakin lukenut.

Yritän nyt tehdä asioita, jotka ilahduttavat minua. Soitan pianoa, puhun läheisten kanssa puhelimessa, viestitän kavereille. Yritän muistaa olla kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä. Viime aikoina olen lähestulkoon joka ilta katsonut Matthew Weinerin luomaa suosikkisarjaa Mad Meniä, joka kertoo 1960-luvun mainosmaailmasta ja jonka mystinen päähenkilö Don Draper (Jon Hamm) ei lakkaa kiehtomasta minua (eikä vähiten komean ulkonäkönsä ja sliipattujen hiustensa vuoksi – miksi muuten kaikki miehet eivät kulje koko ajan puku päällä?).

Yhdessä Weinerin kirjoittamassa jaksossa Don Draper sanoo maagisen, voimakkaan lauseen, jonka yritän itsekin nyt muistaa:

“I have a life. And it only goes in one direction. Forward.”