Kirjailijakin haluaa tavata oikeita ihmisiä

Viime aikoina olen alkanut hiljalleen purkaa omia korona-ajan rajoituksiani, tässä omassa pienessä valtakunnassani.

Ensin kävin pari kertaa kirjastossa, aika pian sen jälkeen, kun ne avattiin uudelleen. Varsinkin Töölön kirjaston kanssa meillä oli erittäin lämminhenkinen kohtaaminen.

Sitten, viime viikon lauantaina, lähetin ystävälleni spontaanin viestin ja kysyin, lähtisikö hän minun kanssani illalla “turvakävelylle”. Tämä oli minulle suuri askel kohti “uutta normaalia”. Mieheni oli parhaillaan tapaamassa serkkuaan, aurinko lämmitti ulkona, en jaksanut kököttää sisällä enää sekuntiakaan, puhelimessa puhuminen ei inspiroinut, eikä minua huvittanut juuri sillä hetkellä kirjoittaa. Halusin jutella kasvotusten oikean ihmisen kanssa.

Onneksi kävely sopi ystävänikin aikatauluun.

Oli koulujen päättäjäispäivä, paljon väkeä liikkeellä. Tapasimme Stockmannin kellon alla kuten ennenkin ja kuljimme pitkin valoisaa Aleksanterinkatua, ohi valkoisena hehkuvan tuomiokirkon, kohti aina yhtä tyylikästä Katajanokkaa. Aurinko lämmitti meitä niin anteliaasti, ettemme tarvinneet takkia. Vaihdoimme kuulumisia ja puhuimme siitä, miten ihanaa oli tehdä jotakin sellaista, mitä emme olleet pitkään aikaan tehneet.

“Tuntuu kuin ois ulkomailla”, ystäväni huudahti.

Ostimme kioskista juomat ja jatkoimme kävelyä kohti Tähtitorninmäenpuistoa, jossa ihmisiä istui vilteillään. Juttelimme siitä, millaista oli olla nuori joskus, miten yhtäkkiä saaattoi tapahtua jotakin yllättävää. Mutta eikö niin ollut edelleenkin? Tuona lauantaina elämä yllätti meidät siten, että se johdatti meidät Helsingissä sellaiseen kohtaan, jota emme olleet kumpikaan koskaan nähneet.

Tuo päivä oli kaikkinensa virkistävän sosiaalinen. Aiemmin samana päivänä olin törmännyt sattumalta toiseen ystävääni Taka-Töölössä. Tuntui kuin universumi olisi halunnut meidän kohtaavan juuri sillä sekunnilla, kun ystäväni käveli kadulla kauppakassi kädessään, ja minä astelin alas Yliopistoapteekin portaita. Kaikki oli ikään kuin suunniteltu valmiiksi.

Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa kasvotusten, vaikka emme voineetkaan halata.

Tuo mainio viikonloppu huipentui siihen, että saimme mieheni kanssa käydä sunnuntaina kylässä tapaamassa erästä suloista vauvaa ja hänen vanhempiaan, jotka olin nähnyt viimeksi maaliskuussa. Ensin pienokainen vierasti minua vähän, mutta pian hän jo katseli minua lempeän uteliaana kuin vanhaa ystävää. (Hänen silmissään olen varmaan oikeastikin hyvin, hyvin vanha, ehkä noin 137-vuotias).

Eilen puolestaan otin jälleen yhden askeleen eteenpäin, kun kävin isosiskoni kanssa lounaalla kiinalaisessa ravintolassa. Sen kunniaksi tilasimme oikein erikoislounaat jäätelöineen kaikkineen. Tuntui ihanan normaalilta jutella ja nauraa siskoa vastapäätä.

Huomenna perjantaina näen pitkästä aikaa kirjailijakollegani ja ystäväni Laura Lehtolan, kun kohtaamme Luovuus Liven merkeissä Instagramissa. Lauralta on ilmestynyt tähän mennessä kaksi romaania: Pelkääjän paikalla ja Takapenkki. Uusin kirja Minä valitsin sinut ilmestyy syyskuussa. Romaani kertoo kahden naisen rakkaudesta, joka roihahti jo opiskelujen aikaan 2000-luvun alussa ja jota värittävät nyt yhteinen pieni poika, asuntolaina ja aikuiselämän velvollisuudet. Mutta miten sateenkaariperheelle käy, kun toinen naisista ihastuu mieheen?

Tutustuin Lauraan vuonna 2014 mitä ihanimmalla tavalla: hän lähetti minulle Messengerissä kirjoihini liittyvää fanipostia. Viestissään Laura kertoi myös, että oli parhaillaan työstämässä omaa esikoisromaaniaan. Myöhemmin tapasimme Otavalla takkatuli-illassa ja aloimme jutella, cocktailtikut käsissämme. Muistan, että joissakin bileissä Laura otti meistä yhteisselfien, eräänlaisen fanikuvan, joka ei ilmeisesti onnistunut kovin hyvin. Kuvan nähdessään Lauran mies oli nauranut niin paljon, ettei voinut lopettaa. Kun mies pyysi saada nähdä kuvan toistamiseen, hän purskahti nauruun uudelleen.

En ole varma, olenko saanut vieläkään nähdä tuota otosta kunnolla.

Jossain vaiheessa kävimme Lauran kanssa sushilounaalla – ja sushin merkeissä olemme usein tavanneet sittemminkin ja puhuneet niin elämästä kuin kirjoittamisesta. Lauran kirjoissa on hienoa se, miten elävästi hän osaa kuvata sekä hauskoja että surullisia asioita ja miten hän ymmärtää, kuinka komedia ja tragedia ovat kietoutuneet toisiinsa.

Laura on sikälikin mielenkiintoinen kirjailijapersoona, että hän työskentelee päivätöissä insinöörinä. Toisinaan lähetän hänelle Messengerissä matemaattisia kysymyksiä – joitakin arkeeni liittyviä laskutehtäviä – joita en itse osaa ratkaista. Laura osaa. Joskus kysyn häneltä myös asioita, joihin ei välttämättä ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Ne saattavat käsitellä rakkautta tai ystävyyssuhteita, ja joskus Lauralla on vastaus niihinkin.

“Onko tämä matematiikkaa”, minä kysyn.

“Ei taida olla”, Laura vastaa.

Ennen korona-aikaa meillä oli usein Lauran ja muutamien muiden kavereitten kanssa tapana kohdata eräässä kalliolaisessa kahvila-baarissa ja kirjoittaa yhdessä. Kirjoitustreffit ovat ehkä parasta, mitä kirjailijalle voi tapahtua. Toivon, että kohtaamme pian kahvilassa uudelleen. Tai missä tahansa! Puistokin käy.

Mutta huomenna me kohtaamme Lauran kanssa Luovuus Livessä klo 19. Tule mukaan kuuntelemaan! Voin taata, että sinusta tuntuu kuin olisit meidän kanssamme kirjoitustreffeillä.

Nähdään Instagramissa!