Vuodenajat kuin tuttavat

Tänään tapahtui jotakin todella erikoista: kun katsoin ikkunasta ulos, satoi lunta.

Helsinki on siis vihdoin hoksannut, että joulu on tulossa.

Olen viime aikoina lukenut Mirkka Rekolan runokokoelmaa Minä rakastan sinua minä sanon sen kaikille (1972/1998). Sen puhtaanvalkoiset kannet ja kuulaat säkeet tuovat aina mieleeni lumen, ja talven.

Runot ovat usein lyhyitä, tiiviiseen tilaan taiottuja ajatuksia. Kokoelmassa tarkkaillaan vuodenaikoja ja kaupunkia niiden keskellä, lumihiutaleita jotka sulavat narsissien ja kehäkukkien tieltä. Välillä vuodenaikoja kuvaillaan tuttaviksi, jotka istuvat keskenään samassa pöydässä, välillä ne kääntävät selkänsä ja “supattelevat nelisin”:

“(–) 

Voi kaikki vuodenajat,

                    odotanko minä vielä

että sieltä olan yli tänne

lentäisi jokin kukka.”

Ensimmäisen kerran luin Rekolaa yliopistossa kotimaisen kirjallisuuden lyriikkakurssilla. Muistan, että opettaja piti paljon hänen runoistaan, ja keskustelimme niistä yhdessä. (Tai siis: muut keskustelivat, minä kuuntelin. Selvisin koko seitsemän vuoden yliopistoajasta viittaamatta kertaakaan).

Tuolta kurssilta painuivat mieleeni säkeet kokoelmasta Tuulen viime vuosi (1974): “Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä/ Ketä kukaan ei katso, katoaa.”

Luultavasti tuon kurssin innoittamana ostin aikoinaan Rekolan Minä rakastan sinua -kokoelman. Ja varmasti myös otsikon vuoksi. Sillä rakkaudesta on kyse, tässäkin kirjassa. Kokoelman suosikkirunoni on vain kolmen rivin mittainen, elliptinen ja avoin. Silti siinä on niin paljon:

“Rantakadulla

kun vanha pariskunta kulki välitsemme

minä aioin sanoa sen sinulle.”

Syksyllä 2011 Helsingin Sanomissa ilmestyi Mirkka Rekolan hieno 80-vuotishaastattelu. Juttu julkaistiin uudelleen tämän vuoden helmikuussa Rekolan kuolinuutisen yhteydessä.

Haastattelussa runoilija toteaa, että hänen matkansa on ollut “pitkä ja kummallinen”. Hän alkoi löytää oman ajattelunsa juuri Minä rakastan sinua -kokoelmaa kirjoittaessaan.

Aina kaikki eivät ymmärtäneet hänen runouttaan. Haastattelusta jäi mieleeni etenkin yksi lause, joka henkii toivoa. Nämä sanat tuntuvat tärkeiltä varsinkin nyt, kun viimeistelen omaa kirjaani:

“Luotin siihen, että jos minä osaan ilmaista, jossain on joku, joka osaa lukea.”