Olemisen hämmentävä keveys
Annoin maanantaina käsikirjoituksen uusimman version kustannustoimittajalle luettavaksi.
Ja nyt painan arviolta 450 grammaa vähemmän. Kirjailijan kiloissa tämä tarkoittaa noin 25 elimistöstä (lue: sydämestä) tilapäisesti kadonnutta kilogrammaa.
Olo on suunnilleen tällainen:
Käsikirjoituksen tuoreen version näyttäminen on aina jollakin tavalla juhlallinen hetki. Siihen täytyy valmistautua huolella. On luettava käsikirjoitus vielä sen seitsemännen kerran läpi kynän kanssa, juotava kuppikaupalla teetä, tehtävä korjaukset koneelle, tulostettava kaikki 144 liuskaa ja luettava koko kasa uudestaan kuin ei olisi koskaan ennen sitä nähnyt. Sitten on tehtävä “viimeiset” korjaukset, tulostettava pinkka jälleen kerran, tehtävä uusia viilauksia ja luettava käsikirjoitus vielä suurennuslasin kanssa läpi.
Jos siis järki on tallella.
Mutta ei se tähän lopu. On vielä tulostettava puhdas käsikirjoitus menestyksekkäästi. Menestyksekäs tulostaminen tarkoittaa sitä, että yksi kiukkuinen paperi ei mykistä tulostinta täysin tai että muste ei kulu loppuun juuri silloin, kun on enää 30 sivua printtaamatta. Tämä on yksi haastavimmista vaiheista.
Ennen tapaamista on tarkistettava myös, ettei paperipinosta puutu yhtään sivua. Ja että sisällysluettelossa ei ole mitään kummallista. Ja että novellien loppuun ei ole jäänyt tällaisia merkintöjä:
HYVÄ TAINA!!! JATKA KIRJOITTAMISTA TÄSTÄ!!!!!
On myös löydettävä paperipinolle oikeanlainen muovitasku tai muu suojus. Lisäksi on otettava huomioon, että käsikirjoitusta ei voi kantaa missä tahansa muovipussissa. Minä kuljetin papereita sympaattisessa kangaskassissa, jota koristaa kiltin näköinen karhu ja jonka sain syyskuussa Grantan julkistamistilaisuudesta.
Kun käsikirjoitus on saatu ojennettua kustannustoimittajalle uutta korjauskierrosta varten, olo on kevyt mutta hämmentynyt. Syön Bar9:ssä tomaattikeittoa ja mietin, pitäisikö sentään avata tietokone ja naputtaa jotakin.
Mutta mitä?
Reppu tuntuu oudon kevyeltä. Niskakipu hellittää hetkeksi. Tekee mieli tehdä kaikkea hurjaa kuten hankkia kustantamon pikkujouluihin kullanhohtoinen paljettipaita, ostaa Lidlistä pussillinen lehmätoffeekarkkeja, katsoa putkeen viisi jaksoa Mad Men -sarjaa ja juosta pitkin merenrantoja kolmelta iltapäivällä.
Ja kuitenkin sisintä kalvaa sinnikäs syyllisyys: täytyyhän tässä jotakin järkevää tehdä sinä aikana, kun käsikirjoitusta luetaan ja minä odotan palautetta. Voisi esimerkiksi ryhtyä kirjoittamaan uutta kirjaa! Tai naputella näytelmän? Ideoida lehtijuttuja? Vähintään pitäisi keksiä kolumnin aihe.
Tai käydä lenkillä ja kuvata kaikkea kaunista.
Yksi mahdollisuus – jota liian harvoin tulen käyttäneeksi – on vain olla. Tätä en valitettavasti osaa kovin hyvin. Oleminen ei ole sama asia kuin Facebookin veivaaminen tai sähköpostien tsekkaaminen. Eilen yritin hieman olla, ja seuraavassa hetkessä löysin itseni soittamasta Eläketurvakeskukseen.
Lisäksi luin Helsingin Sanomien jutusta, että aikuinen ihminen nauraa 15 kertaa päivässä. Huolestuneena laskin omia naurukertojani ja huomasin hörähtäneeni iltapäivään mennessä vain viidesti.
Onneksi tämä lukumäärä vähintään triplaantui, kun tapasin isosiskoni, jonka kanssa menimme illalla First Aid Kitin keikalle Savoy-teatteriin.
 |
| First Aid Kit esiintyy tänäkin iltana Savoy-teatterissa. Kuva: Fullsteam |
Kyseessä on ruotsalainen folkduo, jonka muodostavat heleä-ääniset sisarukset Johanna ja Klara Söderberg. Kesällä juoksin ympäri Töölönlahtea ja kuuntelin heidän laulujaan, etenkin kappaleita Emmylou, Wolf ja My Silver Lining. Viimeksi mainitun sanat kuvastavat hyvin tämänhetkistä tunnelmaani.
” (- -) I’m tired of looking for answers
take me some place where there’s music and there’s laughter.”
Kuinka monta kertaa olenkaan juossut läpi kuuman kesän ja sateisen syksyn, meren rannalla armeliaan auringon alla, kiitollisena siitä, että on musiikkia ja sanoja jotka antavat voimaa:
“There’s hope. There’s a silver lining.”
Eiköhän se kirjakin vielä valmistu ajallaan.
(Sitaatit My Silver Lining -laulusta: Klara Söderberg ja Johanna Söderberg)
Kommentit (2)
HYVÄ TAINA!!!!
Ja voi miten tunnistan tunteen, jokaisen niistä. Nauti nyt, vuodenvaihteen jälkeen ehdit vielä stressata ja ahdistua ja jännittää ja panikoida vaikka kuinka, ja sitten lopulta riemuita. Älä siis huoli, kirja valmistuu ja aivan varmasti olet kultapaljetit ja hopeiset reunukset ansainnut.
Kiitos, Helmi! Tämä on tosiaan aika nautinnollinenkin vaihe, kun tietää, että kohta saa palautetta ja pääsee keskustelemaan joistakin käsiksen kimuranteista kysymyksistä. Ja pian on suunnitelmissa lähteä kauppoihin etsimään sitä oikeanlaista kultapaljettipaitaa 🙂 Toivottavasti löytyy, sillä juhlat on TÄNÄÄN!!