Naurua ja tanssia Berliinin taivaan alla

I know nothing with any certainty, but the sight of the stars makes me dream.

-Vincent van Gogh

Viikko sitten lauantaina seisoin Berliinin Alexanderplatzilla ja ihmettelin, kuinka suurta kaikki oli. Lasitalot kurkottivat korkeuksiin, autot vilisivät ohitse, raitiovaunut raapivat asfalttia.

Ihmisiä hyöri kaikkialla, he kiiruhtivat ohitseni tietäen minne olivat menossa. En voinut sanoa samaa itsestäni.

Entä jos katoaisin tänne kokonaan?

Sitten tuli tekstiviesti lapsuudenystävältä. Tapaisimme Alexanderplatzilla aivan kohta. Hän neuvoi minua tulemaan Park Inn -hotellin eteen, se oli korkein kaikista maamerkeistä.

Suunnistin valtavaa rakennusta kohti, kiersin sen toiselle puolelle, näin vieraita ihmisiä, kävelin takaisin.

Ja siinä hän seisoi, vieraiden ihmisten keskellä, lierihattu päässään. Juoksin hänen kaulaansa. Olimme tunteneet toisemme päiväkodista asti, mutta vasta nyt olimme yhdessä ulkomailla. Olin saanut Berliinistä viikon residenssipaikan, ja ystäväni oli lentänyt kaupunkiin kolmeksi päiväksi.

Lämpötila kipusi reippaasti yli kolmenkymmenen. Aurinko oli täysin hullaantunut heinäkuusta, tuntui kuin olisimme kävelleet saunassa vaatteet päällä. Tuskin olin missään kokenut sellaista kuumuutta.

Ensimmäisenä iltana suuntasimme kadulle nimeltä Schönhauser Allee. Luen parhaillaan samannimistä saksankielistä teosta, jonka on kirjoittanut venäläissyntyinen, nykyään Saksassa asuva Wladimir Kaminer. Opus sisältää hauskoja pieniä tarinoita Schönhauser Alleesta, tuosta kolmen kilometrin mittaisesta kadusta, joka tuntuu olevan kuin Berliini pienoiskoossa – joka kulman takana odottaa yllätys.

Kioskissa meitä esimerkiksi odotti violetti suklaapatukka, jonka nimi oli Nussini. Emme voineet lakata nauramasta. Miesmyyjä näytti hämmentyneeltä. Oli mahdotonta selittää, mikä oli niin hauskaa.

”We are from Finland, and this word just reminds us of a Finnish word… a word which… ”

Naurua.

Yritimme myös ottaa selfien (tai siis melfien) oven edessä, jonka yläpuolella luki ”Blutgeschwister”. Se ei onnistunut kovin hyvin, aina jommaltakummalta puuttui leuka tai silmä. Pyysimme vierasta pariskuntaa apuun. Yritin selittää heille kameran käyttöä saksaksi: ”Ich glaube, es ist jetzt in einer… Selfie-Stellung.”

Kikatusta.

Myöhemmin samana iltana näimme, kuinka ihmiset tanssivat salsaa kadulla. Joku riehaantui niin, että yritti kiivetä pitkin lyhtypylvästä.

Berliinin yössä voi siis tapahtua mitä tahansa.

Seuraavana päivänä seikkailimme Prenzlauer Bergin kirpputoreilla. Päädyimme myös isoille markkinoille nimeltä Flohmarkt im Mauerpark, jossa bongorummut soivat ja hipit hikoilivat nurmikolla. Ostin yhdestä kojusta nahkaisen käsintehdyn muistikirjan, ja antikvariaattikauppiaalta Christopher Isherwoodin episodiromaanin Leb Wohl, Berlin.

Olen asettanut itselleni tavoitteen, että luen sen seuraavan viiden vuoden aikana.

Illan suussa suuntasimme monimediaiseen Van Gogh -näyttelyyn (Van Gogh Alive – The Experience). Lojuimme vierekkäin mustilla säkkituoleilla ja katselimme taiteilijan teoksista tehtyjä videoesityksiä. Saimme myös tutustua Van Goghin elämäntarinaan ja lukea häneltä lainattuja sitaatteja. Yksi niistä meni suunnilleen näin:

”I would rather die of passion than of boredom.”

Muistin nuo sanat seuraavana päivänä, kun matkasimme charlottenburgilaisesta talvipuutarhasta rosoiseen Itä-Berliiniin, vuokrasimme pyörät ja viiletimme pitkin levottomia katuja, pelottavan lähellä autoja, sydämet seikkailua täynnä. Koirat kipittivät irrallaan omistajiaan seuraten ja minä mietin, oliko minulla jäykkäkouristusrokote voimassa. Poljimme lämpimässä tuulessa kohti East Side Gallerya, 1.3 kilometrin mittaista Berliinin muurin pätkää, jonka olin viimeksi nähnyt 17-vuotiaana. Otimme valokuvia korkeasta betoniseinästä, johon 118 taiteilijaa ympäri maailman on jättänyt kädenjälkensä.

Ja nähtävästi myös moni muu.

Muurilta ajoimme kohti Spree-joen rantaa. Ystäväni polki edeltä niin kuin oli aina tehnyt, lapsuudesta asti, matkalla koulusta Halpa-Halliin tai Rollsiin – hän hahmotti liikenteen minua paremmin ja viittoili kädellään suuntaa.

Lopulta saavuimme joen rantaan, Berliinin tuomiokirkkoa ja museosaarta vastapäätä. Ihmiset lojuivat aurinkotuoleilla ja siemailivat drinkkejä, me lukitsimme pyörät toisiinsa kiinni ja valitsimme mieluisan ravintolan. Söimme mozzarellapitsan puoliksi ja suunnittelimme, minne menisimme illalla tanssimaan. Tämä oli viimeinen yhteinen iltamme Berliinissä, ystäväni oli lähdössä kotiin seuraavana päivänä.

Päädyimme kokeilemaan kahta erilaista klubia. Ensimmäiseen oli pitkä jono, vilkuilimme ovelle ja seisoimme parikymppisten hollantilaispoikien takana. Olisin halunnut keskustella heidän kanssaan ennen kaikkea Van Gogh -näyttelystä, mutta se ei yhtäkkiä tuntunut kovin nuorekkaalta aiheelta Berliinissä keskiyöllä.

He kysyivät, olimmeko kaupungissa ensimmäistä kertaa.

”I was here many many years ago, back when I was seventeen”, sanoin.

”How old are you exactly”, he kysyivät silmät suurina.

Emme kertoneet.

Kun pääsimme vihdoin sisään klubille, siellä jumputti musiikki, joka oli luultavasti teknoa tai elektroa (onko niissä jotain eroa?) Tungin tulpat syvemmälle korvakäytävään, kun kuljimme hämärästä huoneesta toiseen.

Viihdyimme siellä noin viisi minuuttia.

Päädyimme täysin toisenlaiseen yökerhoon, jossa paidaksi riittivät ilmeisesti pelkät henkselit. Sekään ei ollut meitä varten. Ehkä mistään päin maailmaa ei löydy niin hyvää baaria kuin Lost & Found aikoinaan oli. Tanssimme kuitenkin jonkin aikaa keskellä tupakansavua ja teknon lumoamia ihmisiä.

Seuraavana päivänä ystäväni piti lähteä takaisin kotiin. Halasimme toisiamme tiukasti, ennen kuin hän suuntasi Tegelin lentokentälle.

Seisoin yksin keskellä pitkää loputonta katua. Berliini näytti harmaalta, vaikka aurinko helotti yhä. Olin sen verran poissa tolaltani, että ajoin metrolla harhaan noin puolentoista tunnin verran.

Lopulta selvisin kuitenkin Potsdamer Platzille. Kerron myöhemmin, mitä siellä tapahtui. Siihen liittyy tyllihame ja amerikkalainen nainen. Ja jossain vaiheessa myös Salvador Dali.

 

Bis bald, meine liebe Leser und Leserinnen!

 

PS: Otsikkoon lainattu ”Berliinin taivaan alla” on Wim Wendersin kuuluisa elokuva vuodelta 1987. En ole vielä nähnyt sitä, mutta täytyy korjata asia ensi tilassa.