Berliiniläisestä teatterista löytyi timantti

”Wherever you may wander, wherever you may roam, always keep a diamond in your mind.”

-Tom Waits: Diamond In Your Mind

Lupasin viimeksi kertoa, miten selvisin jäätyäni Berliiniin yksin.

En päästänyt itseäni helpolla. Soitin alkajaisiksi Deutsches Theateriin ja tilasin itselleni teatteriliput. Saksaksi. Luit oikein, saksaksi. Se oli valtava onnistumisen elämys.

Iltapäivällä matkustin metrolla Potsdamer Platzille, harhailin valtavan Sony Centerin edessä ja katselin ympärilleni. Tuo kupolirakennus ravintoloineen ja elokuvateatterineen oli mainittu opaskirjassani Top 10 Berliini. Joku viisikymppinen nainen lähestyi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hetken luulin, että hänellä oli jokin ongelma.

”I’m sorry, but your skirt is a little…”

Selvisi, että olin kävellyt tyllihame korvissa varmaan puolentoista tunnin ajan. Hän kiersi taakseni ja korjasi helmojeni asentoa.

”If girls don’t help each other…”, hän sanoi amerikkalaisella aksentilla ja hymyili.

Sitten hän oli poissa, kuin hyvä haltiatar.

Illalla oli vuorossa teatteri, Georg Büchnerin (1813-1837) Woyzeck. Valitettavasti en ehtinyt enää mennä takaisin residenssiin vaihtamaan vaatteita – mutta en myöskään voinut mennä hienoon teatteriin paidassa, jossa luki ”I’m with the band”. Juoksin paniikissa Mall of Berlin -ostoskeskukseen, jossa oli lähes 300 liikettä, ja onnistuin jotenkin löytämään edullisen vaatekaupan. Ostin yksinkertaisen mustan paidan sekä suuren smaraginvihreän kaulakorun, joka oli kuin suoraan helleenien ajalta.

Lämpiössä tajusin, että en muistanut Woyzeckin tarinasta mitään, eikä kännykässäni ollut nettiä. Soitin kotiin. Esitys alkaisi kahdeksan minuutin päästä, sydämeni hakkasi tiheästi kuin rumpu.

”Voiksä äkkiä googlata, mistä Woyzeck kertoo?”

”Mikä?”

Yritin tavata Woyzeckia monta kertaa, mutta siihen meni liian kauan aikaa. Lopetimme puhelun. Sain lopulta teksiviestillä vastauksen, joka oli poimittu Wikipediasta:

”Woyzeck deals with the dehumanising effects of doctors and the military on a young man’s life. It is often seen as  ’working class’ tragedy, though it can also be viewed as having another dimension, portraying the ’perennial tragedy of human jealousy’.”

Esityksen avasi sirkustirehtöörin näköinen mies, joka asteli lavalle pitkät hiukset harteilla hapsottaen. Pian näyttämölle kopsutteli myös valtava hevonen, jota kannattelivat naisen kapeat sääret. Hevonen hirnahteli yleisöön, jotkut nauroivat.

”Das ist Kunst!” mies hohotti. Sitten hän alkoi laulaa.

Mitähän tästä tulee, ajattelin.

Mutta jo toisessa kohtauksessa Woyzeckin tarina pääsi käyntiin. Se tuntui alusta asti tutulta, olin varmaankin lukenut sen opiskeluaikoina. Jorinde Drösen ohjaama näytelmä kertoo köyhästä saksalaisesta sotilaasta Franz Woyzeckista (Moritz Grove), joka yrittää hankkia lisätuloja pienelle perheelleen muun muassa osallistumalla Tohtorin (Helmut Mooshammer) suorittamiin lääketieteellisiin kokeisiin. Herkkä Woyzeck kärsii henkisistä ongelmista, kuulee ääniä ja näkee näkyjä. Kun hänen suuri rakkautensa Marie (Maren Eggert) ihastuu toiseen mieheen, eloisaan rykmentinrumpaliin (Christoph Franken), Woyzeck romahtaa.

”Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo”, Woyzeck sanoo. Ehkä juuri tuohon lauseeseen kiteytyy esityksen voimakkain sanoma. Kukaan ei ole täydellinen, jokaisella on omat heikkoutensa, omat pimeät puolensa.

Vasta teatterisalissa tajusin, että olin tullut katsomaan musiikkinäytelmää. Lavan takaosassa oli bändi, ja kohtauksia rytmittivät Tom Waitsin kappaleet, jotka näyttelijät lauloivat englanniksi ja joiden lyriikat säestivät juonenkäänteitä. Parhaiten mieleeni jäivät laulut Diamond In Your Mind ja All the World Is Green, joista jälkimmäinen kuvasi koskettavasti sydänsurua ja kaipuuta menneisiin aikoihin.

Luin ohjelmalehtisestä, että Robert Wilsonin, Tom Waitsin ja Kathleen Brennanin työstämä Woyzeck-musikaali sai ensi-iltansa jo vuonna 2000 Kööpenhaminassa. Kaksi vuotta myöhemmin Tom Waits julkaisi levyn Blood Money, jossa oli mukana suurin osa musikaalin kappaleista. Ne tekivät minuun vaikutuksen herkkyydellään ja kauniilla melodioillaan.

Olen iloinen, että ymmärsin näytelmästä suurimman osan, vaikka olen viimeksi käynyt Saksassa neljätoista vuotta sitten – ja germaanisen filologiankin opinnoista on vierähtänyt aikaa. Myöhemmin sain kuulla, että Deutsches Theater on ilmeisesti tunnettu näyttelijöiden hyvästä artikulaatiosta. Ja ehkä ystävällinen lipunmyyjä oli tarkoituksella plaseerannut minut lähelle lavaa, jotta saisin puheesta paremmin selvää.

Näytelmän traaginen loppu liikutti minua – mutta yhtä paljon minua liikutti se, että esityksen raaimassa, pelottavimmassa kohtauksessa vieressäni istunut mies otti puolisoaan kädestä.

Esityksen jälkeen istahdin hetkeksi teatteriravintolaan ja tilasin saksalaisen lempijuomani apfelschorlen. Lueskelin opaskirjaa ja päätin, että seuraavana päivänä menisin katsomaan Salvador Dali -näyttelyn, jonka ohi olin jo kerran kävellyt. Kun astuin ulos teatterista, satoi. Kadut olivat kiiltäviä ja mustia, repussani oli vaihtokengät ja rypistynyt metrokartta.

Lopulta löysin ravintolan, josta kajasti kotoisaa valoa. Nuori hymyilevä tarjoilija toi minulle lämmintä tomaattikeittoa ja leipää suoraan uunista. Tom Waitsin sävelet kaikuivat yhä mielessäni, kun suunnittelin tulevia päiviä.

”The moon is yellow silver

Oh the things that summer brings”