Berliini on kulttuurinnälkäisen pitopöytä

“I would like to paint the way a bird sings.”

-Claude Monet

Tiedättekö sen tunteen, kun herää ulkomailla vieraassa kaupungissa, sykähdyttävä odotuksen nälkä vatsassaan? Ponkaisee ylös vieraasta sängystä, syö aamiaisen siistissä keittiössä ja maistelee kermaista persikkajogurttia? Ahmii uudentuoksuista matkaopasta ja alleviivailee, missä haluaisi käydä, mitä kaikkea olisi mahdollista nähdä.

Sellainen tunne minulla oli Berliinissä. (Ehkä jotkut ovatkin jo huomanneet, että vietin siellä taannoin viikon.) Kaupungissa oli tarjolla niin paljon aktiviteetteja ja kulttuurielämyksiä, että oli vaikea valita, mitä minäkin päivänä tekisi.

Jo ennen reissua luin pienestä matkaoppaasta, että Berliinissä on tarjolla yli 150 museokohdetta. Tutustuin matkani aikana ehkä noin 0,013 prosenttiin niistä.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin käyneeksi kahden kirjailijakollegan kanssa kuuluisassa Pergamon-museossa, jossa voi tutustua muun muassa antiikin Kreikan ja Rooman historiaan, nähdä upeita veistoksia, katsella islamilaista taidetta, tutkailla jopa 6000 vuotta vanhoja esineitä, ihailla Pergamonin Zeuksen alttaria.

Täytyy tunnustaa, että voisin olla ahkerampikin museokävijä. Ja kun sitten vihdoin saan mentyä museoon, voisin olla valppaampi museovierailija. Huomaan, että välillä uppoudun vilkkaammin keskusteluihin kuin vanhoihin koruihin tai saviruukkuihin – niin kauniita kuin ne ovatkin.

Kerran vartija tuli huomauttamaan, että puhuimme liian kovaa. Zu laut.

Päädyimme esimerkiksi pohtimaan, millaisia esineitä meidän ajaltamme on mahdollisesti esillä museoissa joskus vuonna 4225. Pokemon-leluja? Kasetteja? Hiirimattoja?

Taidemuseoissa ja -gallerioissa samoilen usein pidempään. Vanhassa kansallismuseossa, Alte Nationalgaleriessa, sain nähdä upean taidenäyttelyn: Impressionism – Expressionism. Art at a turning point. Onneksi residenssiystäväni suosittelivat sitä minulle, muuten en olisi välttämättä sinne löytänyt.

Kahta merkittävää taidesuuntausta vertaileva näyttely oli järjestetty selkeästi teemojen mukaan. Yhteen huoneeseen oli koottu esimerkiksi kahvila- ja kaupunkielämää kuvaavia maalauksia, toiseen luontoon liittyviä taideteoksia, kolmanteen perhe- ja ihmissuhdeaiheisia tauluja. Jokaiseen huoneeseen oli annosteltu sopiva määrä informaatiota kustakin aihepiiristä, joten museokävijä sai kuin huomaamatta arvokasta tietoa noista periodeista.

Lisäksi impressionistiset ja ekspressionistiset maalaukset oli asetettu rinnakkain, jolloin saattoi selvästi havaita, millä tavalla pääosin saksalaiset ekspressionistit poikkesivat ranskalaisten impressionistien viioittamalta polulta ja miten he omalta osaltaan uudistivat taidetta, aivan kuten impressionistit aikoinaan.

En meinannut uskoa silmiäni, kun vaelsin tilasta toiseen ja sain nähdä yhdellä kertaa maailmankuulujen taiteilijoiden teoksia: Edgar Degas, Pierre-Auguste Renoir, Claude Monet, Ernst Ludwig Kirchner, Édouard Manet, Vincent van Gogh, August Macke…

Jotkin teokset olivat niin vaikuttavia, että en millään olisi malttanut lähteä niiden ääreltä. Jäin tuijottamaan turkoosia taivasta, levotonta merta, katuja ja käsiä, haikeaa katsetta silmissä. Jotkin teokset saivat myös pohtimaan, millaisia oivalluksia se vaatii, että joku luo kokonaan uuden suunnan, alkaa tehdä taidetta uudella tavalla. Ja mitä se tarkoittaa kirjallisuudessa.

Miten voisi kirjoittaa uudella tavalla?

Jos siis olet menossa Berliiniin lähiaikoina, käy katsomassa tuo näyttely; se on avoinna 20. syyskuuta asti. Tuon kokemuksen jälkeen nälkäinen kulttuuri-intoilija tuntee olonsa takuulla täysin ravituksi.

Salvador Dalí -faneille suosittelen näyttelyä, joka on pysyvästi esillä Potsdamer Platzissa. Siellä voi nähdä yli 400 Dalín teosta: piirroksia, luonnoksia, grafiikkaa, kirjankuvituksia, veistoksia, litografeja, tekstejä. Näyttelyssä voi katsoa myös Dalín ja Luis Buñuelin 16-minuuttisen surrealistisen elokuvan Andalusialainen koira. Näyttelyvihkosen mukaan elokuva on sikäli erikoinen, että siinä ei nimestään huolimatta esiinny yhtäkään koiraa.

Myös Chausseestraßella sijaitseva Bertolt Brechtin kotimuseo Brecht-Weigel-Gedenkstätte on elämys. Asiaan perehtynyt opas kertoi eloisasti Brechtin ja hänen vaimonsa Helene Weigelin asumuksesta ja heidän kiinnostuksen kohteistaan. Kuljin oppaan perässä hiljaisesta huoneesta toiseen, näin sohvan jossa Brecht oli istunut, sängyn jossa hän oli nukkunut, ikkunat joista hän oli katsellut ulos.

Hautausmaan vierellä sijainnut asunto oli vuonna 1956 kuolleen Brechtin viimeinen koti. Se näytti nyt suunnilleen samalta kuin kirjailijan elinaikana: siellä olivat hänen kirjansa, kirjoituskoneensa, nojatuolinsa, taulunsa, hattunsa, kävelykeppinsä.

Kaikki nuo tavarat ja esineet, jotka jäävät jäljelle, kun ei ihmistä enää ole.