Entä jos joku loukkaantuu?

The only way you can write the truth is to assume that what you set down will never be read. Not by any other person, and not even by yourself at some later date. Otherwise you begin excusing yourself.

-Margaret Atwood: The Blind Assasin

Pari päivää sitten päädyin juttelemaan pienen porukan kanssa kirjoittamisesta. Tuossa joukossa kaikki sattuivat olemaan kiinnostuneita aiheesta tai jopa työskentelivät alalla. Jotkut heistä myös pitivät samppanjasta.

Jossakin vaiheessa keskustelu sivusi sitä, miten lukijat – esimerkiksi kirjailjan läheiset – reagoivat kirjailijan teoksiin. Tunnustin, että minä esimerkiksi mietin usein, loukkaantuuko joku teksteistäni. Entä jos kuvailen jonkin ikävän asian suoraan, ja joku tunnistaa itsensä ja pistää välit poikki? Poistaa minut Messengeristä – (tai jos hän on syntynyt 1930-luvulla, suttaa nimeni yli osoitekirjastaan)? Vaihtaa toiselle puolelle katua kun kävelee kylillä vastaan? Lähettää postissa lahjaksi kakkapökäleen?

Nämä pelot juontavat todennäköisesti kirjailijan urani alkuaikoihin. Esikoiskirjani Arvostelukappale (2007) herätti joitakin hämmentäviä reaktioita. Jotkut henkilöhahmot olivat lukijoiden mielestä häkellyttävän tunnistettavia, pari silloista työkaveria otti kanssani huvittuneina puheeksi erään novellin. Yksi sukulainen suuttui kirjasta ja soitti tuohtuneen puhelun (joskin oli pahoillaan myöhemmin), toinen kehui kirjaa mutta ehdotti että pyytäisin parilta läheiseltäni anteeksi. En pyytänyt. Mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää, olin vain kirjoittanut sen mitä en ollut koskaan uskaltanut sanoa. Lopulta kävi niin, että kirja sai hienot arvostelut, se palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja on rehellisyydessään edelleen keskeinen osa minua niin kuin keuhkot tai sydän. On ollut lohdullista kuulla, että teos on ollut tärkeä myös muille. Yksi mieslukija sanoi, että kirjaa lukiessaan hän ymmärsi kirkkaasti, miten valtava merkitys isällä on tyttären elämässä.

Toista kirjaani, Paljastuskirjaa (2009), jouduin käsittelemään jälkikäteen parin ystävän kanssa. He olivat pahoittaneet mielensä tai vähintään hämmentyneet joistakin kohdista. Lisäksi pari entistä työkaveria poisti minut Facebook-kavereistaan.

Tällainen on hyvin vaikeaa ihmiselle, joka mielellään välttää konflikteja. En halua riidellä enkä pahoittaa kenenkään mieltä, varsinkaan läheisteni tai ystävieni. Haluaisin, että kaikki olisivat koko ajan iloisia ja onnellisia. Tämä on tietysti sula mahdottomuus, kirjoitin minä tai en. Lisäksi on tosiasia, että myös minun mieltäni on pahoitettu, minäkin olen kärsinyt tai nähnyt kärsimystä ja minun on pakko kirjoittaa siitä. Kirjoittaminen on minulle elinehto ja selviytymiskeino, tapa saada kiinni maailman kaaoksesta.

Mikä tahansa kokemus voi kirjailijan päässä muuttua tarinaksi, eivätkä kaikki asianosaiset välttämättä pidä siitä. Siihen on täytynyt tottua.

Ensimmäiset novellini olivat minulle välttämätön venttiili purkaa negatiivisia tunteita, surun kokemuksia, vihaakin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, noin 22-24-vuotiaana, otin oman tilani ja ajattelin: minä puhun nyt! Se oli valtavan vapauttavaa, vähän samalla tavalla kuin olisi kiivennyt korkealle vuorelle ja huutanut kovaa. Noita tekstejä kirjoittaessani en oikeastaan ajatellut, mitä joku niistä ajattelisi. En vielä silloin edes tiennyt, että tekstit julkaistaisiin. Kirjoitin ne lähinnä itselleni ja muutamalle ihanalle lukijalle kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa. Lopulta kävi niin, että noista ensimmäisistä novelleista alkoi kehittyä minun esikoiskirjani.

Myöhempien kirjojen kohdalla rehellisyyteen on pitänyt erikseen pyrkiä. Esikoiskirjan jälkeen takaraivossa on jyskyttänyt ajatus siitä, että kun teksti julkaistaan, joku voi sanoa siitä jotakin. Yhtäkkiä kirjailija onkin tietoinen yleisöstä ja vastaanotosta, kritiikeistä ja arvostelijoista, siitä että teksteistä ollaan jotakin mieltä, ja joskus tuo mielipide sattuu.

Tämä kaikki pitäisi unohtaa silloin, kun kirjoittaa. Pitäisi muistaa nuo Margaret Atwoodin sanat postauksen alussa; pitäisi pystyä kuvittelemaan, että kukaan ei lue minun tekstiäni, kukaan ei kiristele hampaitaan eikä pyyhi kyyneleitään, kukaan ei poista numeroani puhelimestaan tai pistele neuloilla Taina Latvalan näköistä woodoo-nukkea.

Kirjoittaessa minua auttavat myös muiden kirjailijoiden teokset. Yksi tärkeimmistä sielunveljistä on tässä suhteessa ollut norjalainen Karl Ove Knausgård, joka kirjoitti kuusiosaisen omaelämäkerrallisen Taisteluni-romaanisarjan. Siinä hän käsittelee raadollisen rehellisesti avioliittoaan, perhe-elämän kiemuroita, poikavuosiaan, isän menettämistä. Olen lukenut ensimmäiset viisi osaa kokonaan, ja jokainen niistä on saanut minut liikuttumaan kyyneliin.

Muita kirjailijoita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen rehellisenoloisella ilmaisullaan, ovat muun muassa John Fante, Charles Bukowski, Kjell Askildsen, Edna O’Brien, Liv Ullman, Linn Ullman, Märta Tikkanen, Turkka Hautala, Laura Lehtola ja Essi Kummu. Heitä on myös monia muita, mutta nämä tekijät tulivat ensimmäiseksi mieleen.

Tällä viikolla luin Laura Gustafssonin uutuuskirjan Pohja. Jo ensimmäisenä iltana ahmin ensimmäiset 58 sivua – ja olisin varmasti hotkaissut koko kirjan samana iltana, ellei minun olisi pitänyt nukkua välillä. Gustafssonin kirjassa puhuu ääni, joka on ihailtavan rehellinen ja suorasukainen. Teoksessa tarkastellaan naisena ja äitinä olemista ilman kaunistelevaa valoa, siinä puhutaan miehistä ja joidenkin miesten (ajoittain typerästä ja/tai raivostuttavasta) käyttäytymisestä ilman silottelevaa sensuuria, siinä kuvaillaan ohimeneviä onnenhetkiä, raastavaa epätoivoa ja rakkauden rotkoja. Joukossa on myös huumoria, vaikka asiat sinänsä ovat vakavia, niin kuin elämä niin usein on. Kirjoitin muun muassa nämä lauseet muistiin lukupäiväkirjaani:

“Kunnioitan miehiä iän, uran ja yleisen olemuksen perusteella. Heidän on oltava vertailukelpoisia isäni kanssa. Itseluottamuksen pitää olla iso ja perustua tosiasioille. Jos he eivät jotakin osaa, niin he kiiruhtavat sen opettelemaan ja palaavat vasta kun homma on hallussa.”

Hieno tiivistys. Etenkin kolmas lause lämmitti sieluani samalla tavalla kuin viltti varpaita.

Tällä hetkellä minulla on kesken oma romaanikäsikirjoitukseni. Olen pitänyt pinkasta nyt taukoa noin kuukauden verran, ottanut etäisyyttä ja miettinyt hetken muita asioita. Kun alan jälleen työstää käsikirjoitusta, yritän unohtaa kaiken muun paitsi edessäni olevan käsikirjoituksen. Eräs kollega on yrittänyt muistuttaa, että vain tekstillä on merkitystä. Ajattelen, että sanojen pitää tuntua todelta, vaikka kirjoittaisikin fiktiota.

All you have to do is write one true sentence. Write the truest sentence that you know.

-Ernest Hemingway